Ranskalaista vanhemmuutta opettelemassa

b

Pamela Druckermanin kirja Kuinka kasvattaa bébé (2012) peilaa amerikkalaista – tai muuten erilaista – lastenkasvatusta siihen tapaan, jota Ranskassa noudatetaan. Odotukseni tarttuessani tähän perheen omaan pieneen MeLuemMe -kirjapiiriin valikoituneeseen teokseen oli, että se on enemmän humoristinen kuin asiallinen. Tyyli olikin päinvastainen ja kirja sujuvan kepeästi kirjoitettu kulttuuriantropologinen tutkielma. Hieman petyin, kun luulin kirjan kansikuvankin harhaanjohtamana lukevani René Goscinnyn ja Jean-Jacques Sempén Nikke-kirjojen tyylistä sanallista hupailua.

Kirjassa on piristävää huumoria, mutta ehkä ranskalaisen ironiseen kirjoitustyyliin verhottuna:

Ja vaikka kouluranskani on mielestäni varsin kelvollista, pariisilaisilla on toinen nimi kielelle, jota puhun heille: espanja.

Lapsenkasvatus ja vuorovaikutus Ranskassa osoittautuu jonkinlaiseksi eksistentiaalifilosofiseksi vuorovaikutustapahtumaksi:

Ajoitus ei ole mikään sattuma. Vauva ymmärsi, että äidin on herättävä aikaisin mennäkseen töihin.

La Pause on käsite, joka antaa vauvalle mahdollisuuden ratkaista ensin itse omat (olemiseen ja olemattomuuteen, L’Être et le Néant) liittyvät ongelmansa ennen kuin vanhempi ryntää paikalle. Kirjoittaja viittaa ranskalaiseen vauvafilosofiaa käsittelevän Hélène De Leersnyderin ajatukseen:

Jotta lapsi voi nukahtaa ja näin irrottautua vanhemmistaan muutamaksi tunniksi, hänen on luotettava siihen, että hänen kehonsa pitää hänet elossa, vaikka se ei ole hänen hallinnassaan. Lisäksi vauvan on oltava tyyni, jotta voi kohdata yön ajatusten outouden.

Vauvalle on annettava mahdollisuus rauhoittaa itse itsensä, eikä vanhempien pidä automaattisesti reagoida kaikkeen, ei edes vastasyntyneen kanssa.

Vauvan luona ei pidä rampata häiritsemässä hänen untaan.

Tämä kaikki ei välttämättä sisällä kovin monia konkreettisia kasvatusneuvoja, mutta De Leersnyderin tapa tarkastella unta on kiinnostava:

Se mitä me kutsumme REM-uneksi on ranskaksi sommeil paradoxal, koska keho on liikkumatta mutta mieli erittäin aktiivinen.

Olen toisaalla pohtinut paradoksilähestymistapaa organisaatiotoiminnan ja johtamisen ilmiöihin liittyen. Unen paradoksaalisuus on tuore ja innostava tapa tarkastella tätä ilmiötä, kun vaihtoehtona on tylsä ja mekaaninen jaksottelunäkemys siitä mitä yön aikana tapahtuu.

Kirja avaa myös muita ranskalaisen kasvatuksen erityispiirteitä. Näitä ovat ateriarytmi ja kärsivällisyys omien tarpeiden tyydyttämisessä. Lapset saadaan jotenkin oleman sage, käyttämään harkintaa ja itsehillintää sekä ottamaan muut ihmiset huomioon. Viehättävää, toivottavaa ja varmaan kaikkien edun mukaista. Ranskassa ei – kuulemma – ole raivokohtauksen saavia lapsia, joita joudutaan maanittelemaan palkinnoilla ja pitämään hallinnassa uhkauksilla.

Mainitsemaani MeLuemMe -kirjapiiriin kuuluu pariskunta, jolla on varsin valvottava vauva. On hyvin kiinnostavaa kysyä heiltä oliko Kuinka kasvattaa bébé –kirjalla tarjota joitakin – ja jos, niin mitä – käytäntöön soveltuvia tapoja vauva – vanhemmat -vuorovaikutukseen. Itselläni on kokemusta erittäin lyhyen pinnan omaavasta ja hyvin räjähdysherkästä lapsesta. Epäilen, että lähestymistavat la pause, sage, cadre (tiukat rajat, joiden sisällä paljon vapautta) ja équilibre (elämänalueiden tasapaino) eivät olisi olleet kovinkaan helposti tähän omaan suomalaiseen kasvatustodellisuuteeni sovellettavia. Hyviä ajatuksia ja filosofisia johtotähtiä varmastikin.

Monikulttuuriosaamisesta

Image

Aila Wallinin tuore kirja Monikulttuuriosaaminen – uudistuvan työyhteisön valttikortti (2013, n. 100 s.) sisältää tiiviissä ja helposti avautuvassa paketissa ajatuksia monikulttuurisuudesta ilmiönä sekä sen kohtaamisessa tarvittavasta osaamisesta. Monikulttuurisuus on monimuotoisuuden (tai moninaisuuden) yksi osa-alue. Joskus – turhan usein – monimuotoisuuden tulkitaan tarkoittavan yksin monikulttuurisuutta. Näinhän ei ole, kuten kirjoittaja toteaa. Monikulttuurisuus tarkoittaa kirjoittajan määritelmän mukaan kansallista ja etnistä monimuotoisuutta.

On helppo hyväksyä esitetty kritiikki Suomen kuviteltua kulttuurista homogeenisuutta vastaan. Suomi on ollut monikulttuurinen jo pitkään. Nyt kohtaamme uudenlaista monikulttuurisuutta ja tässä kohtaamisessa historiallinen ymmärrys aiemmin kohdatusta moninaisuudesta on avuksi.

Shaulesin malli kulttuurisesta temperamentista on kiinnostava. Kulttuurin kohtaamisen neljä tyyppiä ovat suojautuja, ennakoija, tarkkailija ja seikkailija. Malli herätti pohtimaan sitä, miten väestö tyypillisesti jakautuu näihin tyyppeihin. Tasajako on epätodennäköinen ja voisi kuvitella, että temperamentit suojautuja ja tarkkailija ovat yleisempiä.

Kirjan alkuosa tarkastelee kulttuurien monimuotoisuutta käyden lävitse mm. kulttuurikriisin ja kulttuurin monikasvoisuuden. Kirjan loppuosa tarkastelee vieraan kulttuurin kohtaamista työelämätaitona. Työhön liittyvän asiaosaamisen lisäksi tarvitaan ajan ja yksilön kehityksen myötä syntyviä monikulttuurista toimintaa tukevia kvalifikaatioita ja kompetensseja. Näitä voidaan vain osin rakentaa osaamisen kehittämisen keinoin (mm. koulutus ja työnohjaus). Pääosin nämä osaamiset syntyvät työyhteisön toimintaan kytkeytyvissä yksilöllisissä ja sosiaalisissa prosesseissa.

Hyvin olennaiselta tuntuu monikulttuurisuusosaamisen toisiinsa limittyvien osa-alueiden tarkastelu. Näitä ovat tieto (kulttuurinen ymmärrys), taito (kyky toimia ja kommunikoida monikulttuurisessa ympäristössä), monikulttuuriseen toimintaan liittyvät tunneulottuvuudet sekä monikulttuurinen toiminta.

Kirja palvelee hyvin monikulttuuri-ilmiön kohtaamisessa ajatuksellista tukea kaipaavaa henkilöä – emmeköhän me kaikki ole enemmän ja vähemmän tässä tilanteessa. Kirja on innostava. Siinä vaikea ilmiö on paketoitu ymmärrettävään – mutta ei kuitenkaan ilmiötä liiaksi yksinkertaistavaan – muotoon. Teemojen ympärille on mahdollista pysähtyä pitempäänkin ja syvälliseen pohdintaan. Suosittelen sekä kirjaa että tätä pohdintaa.

Punainen nainen

rosaoikeamitta.indd

Liitän jo aikaisemmin julkaisemani kirja-arvion myös tähän blogiin.

Kirja on hyvä, jos se antaa ajatuksia. Rosa Meriläisen Nainen punainen –kirjan (2012) herättämät ajatukset kohdistuvat Suomen sisällissotaan, naisten rooliin tässä tapahtumassa sen ratkaisuvaiheessa Tampereen taisteluissa ja hävinneen osapuolen kohtaloon. Omat tietoni naisten sotilaallisesta osallisuudesta sisällissodan loppuvaiheissa olivat rajalliset. Naispäähenkilö oli fiktiivinen, mutta useat muut henkilöt tulkintoja historiallisista henkilöistä. Asetelma on kiinnostava ja näkökulma samoin.

Kielen paikoitainen kömpelyys on häiritsevää tai tahattoman huvittavaa. Tarinan yleistä luettavuutta ja tarinan kulkua kielen puutteet eivät kuitenkaan vähentäneet.

”Tykkituli täristi maata ja kaikkialla vinkui ja vonkui.”

”Pahalammen pohjavirtaukset pysyivät kylminä ja petollisina. Tulen keskelläkin. Viinikka on kuin kulho, johon rinteet viettävät niin keskikaupungilta kuin Kalevastakin. Se paloi pohjaan.”

Kirja olisi hyötynyt hyvästä ammattimaisesta toimitustyöstö eli tekstin läpiluvusta ja joidenkin häiritsevien tästä päivästä tulevien tai muuten esittämisyhteyteen sopimattomien ilmaisujen hiomisesta. Vuoden 1917 ihmiset eivät tienneet mitä lihasten maitohapolle meneminen tarkoittaa, eikä kukaan tuossa maailmanajassa harrastanut kuntoilua. Pienhiukkasina kulkeutuva ilmansaaste ei oikein toimi vertauskuvana.

”Ei voi kuin sääliä ihmistä ja toivoa hänelle voimia tilanteessa, jossa jo ensimmäisen sadan metrin kuntoilun jälkeen lihakset ovat maitohapolla.”

”Ympärillä sentään tehtaat savusivat vaurautta yhteiseen ilmaan hengitettäväksi ja Siperiasta asti kulkeutui pienhiukkasia …”

Päähenkilön ajattelu nousee paikoitellen sfääreihin, joissa tuon ajan tyypillisen koulutuksen saanut työväestöön kuuluva ”likka” tuskin liikkui.

”… sitten alkoi kuulua matala kumu ja kahina, yksittäisiä korkeita vinkaisuja kuin atonaalisen kuoron sopraanoryhmässä.”

Kirjan tarinan voi ajatella kertovan valintatilanteista, joihin kohtalo päähenkilön Helmi Johanssonin heittää. Näissä eksistentiaalisissa ratkaisun hetkissä Helmi tekee päätöksiä, joilla on osoitetun perustavanlaatuinen vaikutus hänen tulevaisuuteensa. Tällaista eksistentiaalista pohdintaa olisi voinut viedä pitemmälle. Nyt – ainakin tämä lukija – jäi hämmentyneeseen tilaan päähenkilön tekemien ratkaisujen syistä ja taustoista. Ne jäävät kovin avoimiksi ja epämääräisiksi. Se mitä päähenkilön pään sisällä tapahtuu ja miksi hän tekee ne rohkeat, poikkeukselliset ja dramaattiset valinnat mitä tekee, ei selviä. Päätösten vaikutukset ja lopputulemat puolestaan ovat äärimmäisen selviä. Helmin ratkaisut osoittautuvat pääsääntöisesti huonoiksi, loppuun saakka.

”Niin se sitten Helmikin kovettui niille katkerille sijoilleen, joissa pysyi lopun ikänsä.”

Nainen punainen -kirja antoi lukijalle ajatuksia naisen roolista tietyssä historiallisessa kontekstissa, naisen asemasta kriisitilanteissa ja sodassa. Kirja voi ohjata etsimään lisää tietoa siitä, miten ja kenen toimista naiskaartia ja sen komppanioita rakennettiin. Tarina saa lukijan pohtimaan johtajuutta ja sitä miten se annetaan tai otetaan. Kirjan kautta on mahdollista hahmotella johtajan roolin suunnitelmallista tai sattumanvaraista haltuunottoa, sitä miten johtaja kehittyy, nousee asemaansa ja toimii siinä.

Vampyyreistä, zombeista ja muista viraaleista

371px-Vampyr_ill_artlibre_jnl

Verenimijät ovat muodissa ja esitän tässä muutaman ajatuksen joistakin teemaa käsittelevistä kiinnostavista kirjoista. Teinivampyyriteokset sivuutan. En ole niitä lukenut enkä myöskään aio näin tehdä. Kommentoin kolmea kirjaa – tai tarkemmin kahta kirjaa ja yhtä keskeneräistä trilogiaa. Kiinnostavimpia ideoita tarjoaa Peter Watts’in Sokeanäkö (Blindsight). Aiheen käsittelyssä kokonaisvaltainen ja oivaltava on myös Max Brooks’in Word War Z – jolle on annettu vähämielinen nimi Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat. Z-sukupolvi on vakiintunut käsite, joka tarkoittaa ihan jotakin muuta. Kolmas ja pitkin matkaa ideansa ilmeisesti hukkaava – tästä en voi olla varma, koska viimeinen osa on vielä julkaisematta – on Justin Cronin’in trilogia. Sen osat Ensimmäinen siirtokunta ja Linnake on julkaistu. Watts’in ja Brooks’in kirjat luin suomeksi käännettyinä ja Cronin’in kirjat englanniksi.

Watts’in sokeanäkö on kirja, jota on vaikea ymmärtää ja hahmottaa kokonaisuutena . Näin ainakin minulle kävi. Hyvin pitkälle moniulotteinen ja haastava juoni kuitenkin kantaa. Joitakin hyvin kiinnostavia ja ilmeisen vakavissaan kirjoitettuja ideoita kirjasta jäi mieleen. Esimerkiksi tietoisuuden luonne evoluution harhapolkuna ja erilaisuuden kohtaamisen (avaruuden muukalaiset) mahdottomuus. Vampyyrinäkökulma oli kirjoitettu tarinaan harvinaisen perustellusti ja Jukka Sarastin (se vampyyri) hahmo oli kiehtova.

Brooks’in Zombisodan aikakirjat (kieltäydyn käyttämästä hölmöä suomenkielistä versiota – ja huomasin juuri, että toisessa painoksessa nimi on laitettu kohdalleen: World War Z: Zombisodan aikakirjat, hyvinkin arvattavista kaupallisista syistä) on epäilemättä kattavin ihmisten ja zombien välisen konfliktin kuvaus. Tämä ”haastatteluihin” perustuva eri osapuolien näkökulmien kuvaus oli hyvinkin innostava kokonaisuus.

Cronin’in trilogian julkaistut osat Ensimmäinen siirtokunta ja Linnake on kirjoitettu hyvin ja mukaansatempaavasti. Kirjoittaja osaa vangita lukijan tarinaan. Se, miten uskottava ja looginen itse kertomus on, onkin sitten toinen juttu. Nämä ovat näitä amerikkalaisia tarinoita, joissa (amerikkalainen) yhteiskunta ajautuu konfliktiin, kriisiin ja tuhon partaalle ihan omatoimisesti. Sitten sankarillisesti kärsimysten ja jumalallisen ohjauksen kautta vaikeudet voitetaan (ja vampyyrit tuhotaan – kolmososassa, arvaisin). Välivaiheiden kautta päädytään ideaaliseen lopputulokseen, joka on amerikkalainen yhteiskunta. Jotenkin en koskaan ymmärrä sitä, miten paluu ongelman alkuperäiseen aiheuttajaan on paras mahdollinen ratkaisu. Näin vaan on, ehkä on kyse jonkinlainen katharsis. Kriisin kautta parhaasta tehdään uusi samanlainen paras maailma.

Niin, näissä Cronin’in kirjoissa vilistää vampyyrejä, telepaatteja, näkijöitä ja muita kokijoita. Ensimmäinen osa nosti odotukset korkealle. Toisessa osassa ne jotenkin latistuvat ja kolmas osa varmaankin ottaa vain lukijaa päähän. Tässä muuten seurataan ihan tarkalleen Matrix-elokuvatrilogian vaiheita. Tylsääkin tylsempi messiastarina siitä(kin) kehkeytyi.