Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2017

Lee Child, The Midnight Line (Raaka laki, 2017)

The_Midnight_Line_-_book_cover

Olen lukenut useita Lee Childin trillereitä; siitä huolimatta, että ne ovat aina sekä rakenteeltaan että sisällöltään samanlaisia. Kirjailija on julkaissut päähenkilöstä, hyvin toimintakykyisestä, itsenäisestä ja itsepäisestä sankarista Jack Reacheristä kertovia novelleja jo lähes neljännesvuosisadan ajan. Uusi Reacher ilmestyy aina loppuvuodesta, ilmeisen ajoitettuna joulunajan markkinoille. Kirja on saatavissa kovakantisena sekä ainakin kahtena pehmeäkantisena versiona. Nykyisin myös suomenkielinen versio ilmestyy rinnan alkuperäisen kanssa. Olen viime aikoina ostanut Reacherini sähköisenä Kindle -versiona, koska siitä pääsee helposti eroon lukemisen jälkeen. Tänä vuonna sähköisen kirjan hinta oli yli 20 dollaria ja kovakantisen sai nopean toimituksen verkkokaupasta samaan hintaan. Ostin jälkimmäisen, vaikka nyt hieman kadun sitä. Kirjoista eroon pääsy edellyttää nykyisin mietittyä toimintamallia. En muistanut, että – harvat vielä olemassa olevat – divarit eivät ota vastaan kovakantisia vieraskielisiä dekkareita. Niille ei heidän kertomansa mukaan ole kysyntää. Vien siis Reacherin kirjastoon; josko ottavat sen vastaan yhdessä Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen -kirjan kanssa.

Jack Reacher on iso mies ja tämä ominaisuus on kirjailijan valitsema päähenkilöä vahvasti määrittävä ominaisuus. Reacher on hänen vastustajiensa kielenkäytössä Bigfoot tai Incredible Hulk. Iso on tässä maailmassa hyvä ja pieni huono ominaisuus.  Erästä sivuhahmoa kirjailija kuvaa näin: ”The hanging pants were all thirty-two waist and thirty leg. Billy was a small guy.” Pienet housut, pieni mitätön mies. Paradoksaalisesti tämä vaateparsi olisi Reacheria elokuvissa esittävälle Tom Cruiselle varmaan vielä väljä.

Lee Childin kirjoissa on jonkinlainen hypnoottinen tempo. Hyvin pitkään aikaan niissä ei tapahdu mitään. Päähenkilö liftaa ja istuu erilaisissa autoissa tai ajaa bussilla, toisinaan kävelee, juo kahvia ja aterioi halvoissa kuppiloissa. Reacherin elämäntapa on kypsymätön ja tuhlaileva jopa kulutushenkisessä amerikkalaisessa kulttuurissa, jota kirjailija selvästi ihannoi. Muutaman päivän välein Reacher ostaa uuden vaateparren ja heittää vanhan roskiin. Omaisuutta hänellä ei ole, pelkästään taskussa mukana kulkeva hammasharja. Päähenkilö  edustaa vapaata menneen ajan vaeltavan cowboyn heijastetta nykyaikaan.

Uuden kirjan alussa on toiminnallinen jakso, jonka jälkeen matkustellaan sinne ja tänne eikä juurikaan mitään tapahdu. Tuoreen kirjan avausväkivaltajaksossa Reacher hakeutuu konfliktiin seitsemän (!) moottoripyöräjengiläisen kanssa. Tilanteen taustalla on ero lyhytaikaisesta naisystävästä ja eron aiheuttama mielipaha. Tämä oli tehnyt kriittisen tulkinnan päähenkilön henkisestä tilasta.

But the message was clear. As clear as such messages could be. Something about denial. He asked, denial of what? He didn’t secretly think his life was a problem.

That proves it, she said.

Tässä kohtaa kirjassa on harvinaisen paljon introspektiivistä Reacherin itsetutkiskelua. Sen pohdiskelu, miten päähenkilöstä tuli sellainen kuin tuli olisi voinut olla kiinnostavaa. Pitkän päälle päähenkilö, joka nousee aina ensimmäiseen bussiin, meni se sitten minne, kuin flipperpallo pelikonessa ei ole uskottavaa

Reacher ei siis ollut kirjan alussa hyvällä tuulella ja haki purkutietä; vaikkapa yhdestä keskikokoisesta prätkäjengistä.

A bad day.

Reacher said, ”I’ve got six fat guys and a runt. That’s a walk in the park.

The seven guys tightened their semicircle, but not enough. They stayed about ten feet away, with better than a yard between each other of them. They would come shuffling in, slowly, maybe grunting and glaring, whereupon Reacher would move fast …

Reacher -kirjat ovat turvallisia, aina samanlaisia, puuduttavaan pitkäveteistä liftaamisen, automatkustamisen ja kahvinjuonnin kuvausta. Lukija ei huolestu eikä oleta, että päähenkilölle voisi tapahtua mitään pahaa. Kirjat muistuttavat monin tavoin Enid Blytonin kirjoittamia Viisikko -lastenkirjoja. Välillä syödään ja välillä päähenkilöt joutuvat turvallisen jännittäviin tilanteisiin. Niistä sitten selvitään, kokemuksia vaihdetaan ja taas syödään.

Aikaisemmin Reacher toimi pitkälle yksin tai mahdollisesti jonkun viehättävän naishenkilön kanssa. Viisikko seikkailee -tiimin muotoa englantilainen amerikkalaistunut Lee Child on hyödyntänyt enemmän muutamissa viimeisissä kirjoissaan. Uusimman kirjan ydintiimi on nelikko jonka mukaantulo ja roolit on perusteltu tarpeettoman löysästi.

Jack Reacher on väsynyt

Jotkin kohtaukset ovat ihan puhtaan kökköjä. päälleliimattuja ja vaikeasti perusteltavia. Päähenkilö, tämä lukemattomissa vaarallisissa tilanteissa marinoitu iso mies innostuu, kun kirjan satunnainen retkiseurue nauttii retki-illallisen yhdessä.

At his age, after the things he’d done, Reacher would have said there wasn’t much coming, in terms of new and delightful experiences in his life. But strangely the bacon-and-egg dinner in Billy’s kitchen was one of them. They felt like conspirators. Or castaways.

Runsas autoilu, toistuvat tylsähkösti kuvatut aterioinnit ja löysä juonenkehittely johtaa kirjan loppupuolella muutamiin toiminnallisiin tilanteisiin. Reacheria uhataan aseella, jonka hän ottaa pois. Reacheria uhataan toisen kerran aseella ja joku muu kavereista pelastaa tilanteen. Joissakin aikaisemmissa kirjoissaan Lee Child kykeni pitämään kerronnan jännettä paremmin yllä. Mahdollisesti hän on päähenkilön tavoin väsynut ja leipääntynut kehittelemään uusia tarinoita. Mitään vaarallista tai yllättävää ei tapahdu. Lukijan olo sohvan nurkassa on turvallinen – ja unelias.

Joskus on kiinnostavaa miettiä, miten kirja muuttuisi, mitä siitä jäisi jäljelle jos jokin painottunut ulottuvuus jätettäisiin pois. Lee Childin kirja kirjoitettuna niin, että kaikki autolla ajelu – ja syöminen – jätetään pois lyhentäisi sitä ainakin huomattavasti. Ehkä kolmanneksella.

Close to midnight Reacher got a ride in a shiny stainless steel truck carrying five thousand gallons of organic milk …

They drove back to the old homestead, where Mackenzie’s rental was parked …

Bramall swing off the shoulder and took of in pursuit like the highway patrol.

They drove to the corner of Third and Grans, and checked …

Bramall sat in the car, but Reacher was stiff from sitting.

Reacher got out of the car again.

An hour later they stopped late for lunch in a one-light town.

They had already driven as far as New York to Boston, but they were still in Wyoming, and so far barely halfway through their trip. The big Toyota kept on rolling. 

Nakamura drove north out of town on the four-lane, past Klinger’s family restaurant, where she ate sometimes. 

Kirja päättyy – kuinka muutenkaan – köyhän yksinäisen cowboyn matkaan kohti länttä ja auringonlaskua.

Ten minutes later he was in a carpenter’s truck with a guy who was heading to Kansas, looking for tornado work.

The Midnight Line on vaatimaton trilleri.  Pituudeltaan se on alle 400 sivua, mutta luku-urakka tuntui tuplasti pitemmältä. Joitakin ajatuksia kirjoittajalla ilmeisesti oli vakavien sotatraumojen hoidosta ja hoidon aiheuttamasta huumeriippuvuudesta. Päähenkilön vaikutus edisti kirjan naissivuosahenkilön toipumista. Kirjan tarina ei ollut oman logiikkansa sisällä kovinkaan uskottavaa tai kiinnostavaa. Reacherit, nämä miehille kirjoitetut poikien seikkailukirjat menevät silti hyvin kaupaksi; varmaan niiden tutun turvallisuuden ja hyvän mainoskampanjoinnin turvin.

 

 

Viimeinen sankari, Henrik Tikkanen (1979)

IMG_4509

Vierailin kesällä 2017 Raatteen tiellä  ja Suomussalmella. Tuolloin tutustuin Talvisotamuseoon ja muihin talvisodan taisteluiden muistomerkkeihin ja paikkoihin. Ennen matkaa ja myös sen jälkeen perehdyin sotaan yksilön kokemuksen, erityisesti mikrohistorian näkökulmasta. Sota on massiivinen tapahtuma. Se jäsentyy mahdollisesti helpommin yksilöiden tai pienemmän ryhmän subjektiivisen kokemuksen kautta. Johdatteluksi talvisodan ratkaisutaisteluihin Suomussalmella valikoitui — vaihtoehtoja oli jonkin verran — Teemu Keskisarjan kirja Raaka tie Raatteeseen (2012). Valitsin teoksen sen lupaaman yksittäisten sotilaiden kokemuksiin painottuvan näkökulman perusteella.

Yksilöllistä näkökulmaa talvisotaan syvensi myös osallistuminen Arolan maatilan karhusafarille samalla reissulla. Majotuimme Arolan pirtissä, jossa käyntimme aikana ilmeni, että talvisota alkoi juuri tässä paikassa ja nimenomaan kyseisen talon tienoilla. Talon silloinen emäntä Lempi joutui pakenemaan hyvin dramaattisessa ja vaarallisessa tilanteessa lastensa kanssa paikalta havaittuaan venäläisten hyökkääjien piirittävän naapuritaloa näköetäisyydellä. Arolan nykyinen vanhaisäntä antoi safarireissun aamukahvin yhteydessä hyvin kiinnostavan mikrohistoriallisen kuvauksen tästä tilanteesta — ja Lempi-äitinsä kokemuksista.

Matkan jälkeen tutustuin itselleni aiemmin sangen vieraaseen kirjallisuuslajiin sotakirjallisuuteen; sekä historiallisiin tietokirjoihin että proosamuotoisiin kaunokirjallisiin teoksiin sodasta. Hämmästyin sitä, miten paljon talvi- ja jatkosodasta on kirjoitettu faktaa ja fiktiota ja näiden välimuotoja. Tästä runsaudesta oli haastavaa tunnistaa itselle sopivia kirjailijoita näiden tyylilajit, painotukset ja kirjojen kirjallinen taso huomioiden. Kovin paljoa en tätä kirjallisuuden tyylisuuntaa  ole vielä oppinut tuntemaan. Jokseenkin kaikissa, sekä proosa- että tietokirjoissa, sotatapahtumista lukemistani vaikeutti kunnollisten karttojen ja muiden koordinaattien puute. Pääosa sotakirjoista sijoittuu johonkin ajalliseen ja maantieteelliseen paikkaan.  Jopa ansiokkaassa Keskisarjan teoksessa karttojen puutteellisuus oli ongelma. Kyseisessä kirjassa oli useita tarinaa selventäviä karttoja, mutta kaikkia paikkoja joista teksti kertoi ei niiden perusteella pystynyt löytämään. Etsiminen turhautti.

Sodasta kertovan kirjallisuuden lukeminen edellyttäisi siis hyvää talvi- ja jatkosodan kattavaa kartastoa, josta tapahtumien kulkua on mahdollista seurata. Yhden laajan karttakirjan aiheesta löysin äskettäin: Rainion ja Kilinin Talvisodan taisteluja.  Mm. Suomussalmen ja Raatteen tien taistelujen päälinjat avautuvat hyvin tämän teoksen muutaman kartan kautta; yksityiskohdat tosin eivät. Toivoisin, että jokainen sotakirjailija sisällyttäisi tällaisen visuaalisen tukirakenteen omaan teokseensa sen tarkasteleman maantieteellisen alueen osalta.

Henrik Tikkasen Viimeinen sankari on vanhempi kuin muut äskettäin lukemani sotakirjat. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1979 ja alunperin ruotsiksi pari vuotta aikaisemmin eli 40 vuotta sitten. En ole lukenut Tikkasta juurikaan kirjojen Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ilmestymisen jälkeen. Aikanaan ne tekivät vaikutuksen ja Viimeinen sankari -kirjan valitsin sotakirjojen pinoon juuri tekijän perusteella. Vanhempia sotakirjailijoita tunnen vielä huonommin kuin uudempia ja tästä syystä muut kirjavalintani osuivat tuoreempiin kirjoittajiin ja heidän teoksistaan vielä sellaisiin, joita löytyy kirjakaupasta. Tikkasen poimin luettavaksi kierrätyskeskuksen laarista; kirjakaupasta sitä tuskin löytyy.

Viimeinen sankari on itse asiassa kaksi erillistä novellia. Tajusin teoksen kaksiosaisen rakenteen vasta käytyäni kirjan lävitse — ja yhteen niteeseen suomenkielinen versio on kootukin. Ensimmäinen osa on nimeltään 30-vuotinen sota ja tämä kuvaa hyvin tarkastelun ajallista kaarta. Sotamies Vihtori Käppärä unohdetaan erinäisistä syistä yksinäiselle vartiopaikalleen jatkosodan päättyessä. Tälle paikalleen hän jää, pitkäksi aikaa, saamaansa tehtävää suorittamaan. Kirja alkaa lauseilla:

”Militarismin tarkoitus on järjestyksen luominen. Ilman järjestystä ei sotaa voi käydä. Käsky on sodan tunnussana. Ehdoton. Käskyä on toteltava.” 

Annetun käskyn noudattamisen ehdottomuus ohjaa Vihtori Käppärän pysymään asetetulla paikallaan ja puolustamaan sitä oletettuja vihollisia vastaan tuhoisin seurauksin. Luonnollisesti asemassaan korvessa oleva sotilas jossakin vaiheessa havaitaan. Kohtaamansa neuvostokommunististeiksi tai muiksi desanteiksi epäilemänsä  tai takin perusteella Yhdysvaltain sotilaiksi arvioimansa toimittajan Käppärä saamaansa käskyä tulkiten tappaa — ja kärsii tästä tunnontuskia.

”Tapetut ovat jääneet yksinäisyydessä hänen pysyviksi seuralaisikseen, järkyttäneet hänen mielenrauhaansa ja heikentäneet hänen fyysistä kuntoaan.”

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis ja oman logiikkansa puitteissa hyvinkin paketissa pysyvä kokonaisuus.

Sotilas unohdetaan vartioimaan asemaansa ja hän noudattaa annettua käskyä – ei rohkeuden vaan pikemminkin arkuuden vuoksi.

”Syynä siihen, että Vihtori ei ollut lähtenyt tukikohdastaan, jota ylikersantti oli käskenyt hänen puolustaa viimeiseen mieheen, tosin puolileikillään, ei niinkään ollut Vihtorin rohkeus vaan haluttomuus vaihtaa siedettävä paikka huonompaan.”

Eteenpäin ei kannata lähteä, koska oma asema on selvästi sivussa taisteluiden painopisteestä ja näin turvallinen. Perääntyä ei voi, koska sotilaskarkurin kohtalo on ankara. Parempi on pysyä siinä missä on.

Kirjan toisessa osassa Mutta Karthagoa ei pidä hävittää tässä vaiheessa jo useaan kertaan havaittu ja laajan julkisen mielenkiinnon kohteeksi nousut Vihtori Käppärä pyritään tuomaan keinolla millä hyvällä ihmisten ilmoille.  Erilaisia neuvottelukeinoja kokeillaan huonolla menestyksellä. Sotilasta ei saada uskomaan, että sota on loppunut jo 30 vuotta aikaisemmin.Viimeisenä käyttöön otetaan Käppärän parhaiten ymmärtämät suorat sotilaalliset toimet. Suomen tasavallan armeija toteuttaa valehyökkäyksen hyökkää Vihtori Käppärän tukikohtaan ”löysin panoksin”. Käppärä houkutellaan ampumaan oma ammusvarastonsa loppuun ja oletetaan, että hän on tämän jälkeen valmis antautumaan vangiksi.

Vihtorin asemiin siis ”hyökätään” ja hän joutuu ”vihollisen” ankaran tulituksen alla lopulta vetäytymään asemistaan. Käppärä ei kuitenkaan antaudu, vaan muiden vaihtoehtojen ehdyttyä räjäyttää bunkkerinsa ja vetäytyy ”vihollisen” huomaamatta. Vihtori jää vaille suojaa ja on nyt pakotettu siirtymään siviiliyhteiskuntaan.

Sodan loppumisen todellisuus avautuu lopulta myös hänelle, toisen maailmansodan viimeiselle taistelijalle. Satiirin kierrokseet kasvavat ja lukija kokee, ettei tarinan sisäinen uskottavuus kaikin kohdin pysy kasassa. Tästä huolimatta Vihtorin sanoma rauhan ajan yhteiskunnalle on kestävä ja vahva.

”Mitä muutakaan meininkiä oli tuossa höpötyksessä sankaruudesta, mitään sankaruutta Vihtori ei ollut huomannut, ei itsessään eikä vihollisessa.”

”Me tiedämme ettei ole helppoa saada sitä loppumaan. Sota on monille hyvä asia, mutta huono useimmille. Ei kannata vedota ihmisten hyvään tahtoon, onhan se nähty. Ainoa tapa minun järkeni mukaan on se että tehdään rauhasta hyvä asia useimmille. Silloin ne ehkä innostuvat siitä.”

Viimeinen sankari ei ole ns. realistinen sotakirja. Sotilaan tuntemuksia ja mielialoja se epäilemättä ilmentää jossakin määrin todenmukaisesti. Kirjan satiiris-ironinen sodanvastainen ote enemmän ja vähemmän uskottavine käänteineen saa paikoin itkemään ja nauramaan, samanaikaisesti.

Kirjan uusintapainos voisi olla paikallaan näin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikoihin.

 

Teeman taustamateriaaleja

Henrik Tikkanen. 1979. Viimeinen sankari. WSOY.

Arolan pirtin historiaa: https://www.arolabear.fi/historiaa

Teemu Keskisarja. 2012. Raaka tie Raatteeseen, suurtaistelun ihmisten historia. Siltala. http://www.siltalapublishing.fi/kirja/85/

Ari Raunio ja Juri Kilin. 2017 (4.painos). Talvisodan taisteluja. Karttakeskus.