Lee Child, The Midnight Line (Raaka laki, 2017)

Olen lukenut useita Lee Childin trillereitä; siitä huolimatta, että ne ovat aina sekä rakenteeltaan että sisällöltään samanlaisia. Kirjailija on julkaissut päähenkilöstä, hyvin toimintakykyisestä, itsenäisestä ja itsepäisestä sankarista Jack Reacheristä kertovia novelleja jo lähes neljännesvuosisadan ajan. Uusi Reacher ilmestyy aina loppuvuodesta, ilmeisen ajoitettuna joulunajan markkinoille. Kirja on saatavissa kovakantisena sekä ainakin kahtena pehmeäkantisena versiona. Nykyisin myös suomenkielinen versio ilmestyy rinnan alkuperäisen kanssa. Olen viime aikoina ostanut Reacherini sähköisenä Kindle -versiona, koska siitä pääsee helposti eroon lukemisen jälkeen. Tänä vuonna sähköisen kirjan hinta oli yli 20 dollaria ja kovakantisen sai nopean toimituksen verkkokaupasta samaan hintaan. Ostin jälkimmäisen, vaikka nyt hieman kadun sitä. Kirjoista eroon pääsy edellyttää nykyisin mietittyä toimintamallia. En muistanut, että – harvat vielä olemassa olevat – divarit eivät ota vastaan kovakantisia vieraskielisiä dekkareita. Niille ei heidän kertomansa mukaan ole kysyntää. Vien siis Reacherin kirjastoon; josko ottavat sen vastaan yhdessä Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen -kirjan kanssa.

Jack Reacher on iso mies ja tämä ominaisuus on kirjailijan valitsema päähenkilöä vahvasti määrittävä ominaisuus. Reacher on hänen vastustajiensa kielenkäytössä Bigfoot tai Incredible Hulk. Iso on tässä maailmassa hyvä ja pieni huono ominaisuus.  Erästä sivuhahmoa kirjailija kuvaa näin: ”The hanging pants were all thirty-two waist and thirty leg. Billy was a small guy.” Pienet housut, pieni mitätön mies. Paradoksaalisesti tämä vaateparsi olisi Reacheria elokuvissa esittävälle Tom Cruiselle varmaan vielä väljä.

Lee Childin kirjoissa on jonkinlainen hypnoottinen tempo. Hyvin pitkään aikaan niissä ei tapahdu mitään. Päähenkilö liftaa ja istuu erilaisissa autoissa tai ajaa bussilla, toisinaan kävelee, juo kahvia ja aterioi halvoissa kuppiloissa. Reacherin elämäntapa on kypsymätön ja tuhlaileva jopa kulutushenkisessä amerikkalaisessa kulttuurissa, jota kirjailija selvästi ihannoi. Muutaman päivän välein Reacher ostaa uuden vaateparren ja heittää vanhan roskiin. Omaisuutta hänellä ei ole, pelkästään taskussa mukana kulkeva hammasharja. Päähenkilö  edustaa vapaata menneen ajan vaeltavan cowboyn heijastetta nykyaikaan.

Uuden kirjan alussa on toiminnallinen jakso, jonka jälkeen matkustellaan sinne ja tänne eikä juurikaan mitään tapahdu. Tuoreen kirjan avausväkivaltajaksossa Reacher hakeutuu konfliktiin seitsemän (!) moottoripyöräjengiläisen kanssa. Tilanteen taustalla on ero lyhytaikaisesta naisystävästä ja eron aiheuttama mielipaha. Tämä oli tehnyt kriittisen tulkinnan päähenkilön henkisestä tilasta.

But the message was clear. As clear as such messages could be. Something about denial. He asked, denial of what? He didn’t secretly think his life was a problem.

That proves it, she said.

Tässä kohtaa kirjassa on harvinaisen paljon introspektiivistä Reacherin itsetutkiskelua. Sen pohdiskelu, miten päähenkilöstä tuli sellainen kuin tuli olisi voinut olla kiinnostavaa. Pitkän päälle päähenkilö, joka nousee aina ensimmäiseen bussiin, meni se sitten minne, kuin flipperpallo pelikonessa ei ole uskottavaa

Reacher ei siis ollut kirjan alussa hyvällä tuulella ja haki purkutietä; vaikkapa yhdestä keskikokoisesta prätkäjengistä.

A bad day.

Reacher said, ”I’ve got six fat guys and a runt. That’s a walk in the park.

The seven guys tightened their semicircle, but not enough. They stayed about ten feet away, with better than a yard between each other of them. They would come shuffling in, slowly, maybe grunting and glaring, whereupon Reacher would move fast …

Reacher -kirjat ovat turvallisia, aina samanlaisia, puuduttavaan pitkäveteistä liftaamisen, automatkustamisen ja kahvinjuonnin kuvausta. Lukija ei huolestu eikä oleta, että päähenkilölle voisi tapahtua mitään pahaa. Kirjat muistuttavat monin tavoin Enid Blytonin kirjoittamia Viisikko -lastenkirjoja. Välillä syödään ja välillä päähenkilöt joutuvat turvallisen jännittäviin tilanteisiin. Niistä sitten selvitään, kokemuksia vaihdetaan ja taas syödään.

Aikaisemmin Reacher toimi pitkälle yksin tai mahdollisesti jonkun viehättävän naishenkilön kanssa. Viisikko seikkailee -tiimin muotoa englantilainen amerikkalaistunut Lee Child on hyödyntänyt enemmän muutamissa viimeisissä kirjoissaan. Uusimman kirjan ydintiimi on nelikko jonka mukaantulo ja roolit on perusteltu tarpeettoman löysästi.

Jack Reacher on väsynyt

Jotkin kohtaukset ovat ihan puhtaan kökköjä. päälleliimattuja ja vaikeasti perusteltavia. Päähenkilö, tämä lukemattomissa vaarallisissa tilanteissa marinoitu iso mies innostuu, kun kirjan satunnainen retkiseurue nauttii retki-illallisen yhdessä.

At his age, after the things he’d done, Reacher would have said there wasn’t much coming, in terms of new and delightful experiences in his life. But strangely the bacon-and-egg dinner in Billy’s kitchen was one of them. They felt like conspirators. Or castaways.

Runsas autoilu, toistuvat tylsähkösti kuvatut aterioinnit ja löysä juonenkehittely johtaa kirjan loppupuolella muutamiin toiminnallisiin tilanteisiin. Reacheria uhataan aseella, jonka hän ottaa pois. Reacheria uhataan toisen kerran aseella ja joku muu kavereista pelastaa tilanteen. Joissakin aikaisemmissa kirjoissaan Lee Child kykeni pitämään kerronnan jännettä paremmin yllä. Mahdollisesti hän on päähenkilön tavoin väsynut ja leipääntynut kehittelemään uusia tarinoita. Mitään vaarallista tai yllättävää ei tapahdu. Lukijan olo sohvan nurkassa on turvallinen – ja unelias.

Joskus on kiinnostavaa miettiä, miten kirja muuttuisi, mitä siitä jäisi jäljelle jos jokin painottunut ulottuvuus jätettäisiin pois. Lee Childin kirja kirjoitettuna niin, että kaikki autolla ajelu – ja syöminen – jätetään pois lyhentäisi sitä ainakin huomattavasti. Ehkä kolmanneksella.

Close to midnight Reacher got a ride in a shiny stainless steel truck carrying five thousand gallons of organic milk …

They drove back to the old homestead, where Mackenzie’s rental was parked …

Bramall swing off the shoulder and took of in pursuit like the highway patrol.

They drove to the corner of Third and Grans, and checked …

Bramall sat in the car, but Reacher was stiff from sitting.

Reacher got out of the car again.

An hour later they stopped late for lunch in a one-light town.

They had already driven as far as New York to Boston, but they were still in Wyoming, and so far barely halfway through their trip. The big Toyota kept on rolling. 

Nakamura drove north out of town on the four-lane, past Klinger’s family restaurant, where she ate sometimes. 

Kirja päättyy – kuinka muutenkaan – köyhän yksinäisen cowboyn matkaan kohti länttä ja auringonlaskua.

Ten minutes later he was in a carpenter’s truck with a guy who was heading to Kansas, looking for tornado work.

The Midnight Line on vaatimaton trilleri.  Pituudeltaan se on alle 400 sivua, mutta luku-urakka tuntui tuplasti pitemmältä. Joitakin ajatuksia kirjoittajalla ilmeisesti oli vakavien sotatraumojen hoidosta ja hoidon aiheuttamasta huumeriippuvuudesta. Päähenkilön vaikutus edisti kirjan naissivuosahenkilön toipumista. Kirjan tarina ei ollut oman logiikkansa sisällä kovinkaan uskottavaa tai kiinnostavaa. Reacherit, nämä miehille kirjoitetut poikien seikkailukirjat menevät silti hyvin kaupaksi; varmaan niiden tutun turvallisuuden ja hyvän mainoskampanjoinnin turvin.

 

 

Advertisement

Viimeinen sankari, Henrik Tikkanen (1979)

Vierailin kesällä 2017 Raatteen tiellä  ja Suomussalmella. Tuolloin tutustuin Talvisotamuseoon ja muihin talvisodan taisteluiden muistomerkkeihin ja paikkoihin. Ennen matkaa ja myös sen jälkeen perehdyin sotaan yksilön kokemuksen, erityisesti mikrohistorian näkökulmasta. Sota on massiivinen tapahtuma. Se jäsentyy mahdollisesti helpommin yksilöiden tai pienemmän ryhmän subjektiivisen kokemuksen kautta. Johdatteluksi talvisodan ratkaisutaisteluihin Suomussalmella valikoitui — vaihtoehtoja oli jonkin verran — Teemu Keskisarjan kirja Raaka tie Raatteeseen (2012). Valitsin teoksen sen lupaaman yksittäisten sotilaiden kokemuksiin painottuvan näkökulman perusteella.

Yksilöllistä näkökulmaa talvisotaan syvensi myös osallistuminen Arolan maatilan karhusafarille samalla reissulla. Majotuimme Arolan pirtissä, jossa käyntimme aikana ilmeni, että talvisota alkoi juuri tässä paikassa ja nimenomaan kyseisen talon tienoilla. Talon silloinen emäntä Lempi joutui pakenemaan hyvin dramaattisessa ja vaarallisessa tilanteessa lastensa kanssa paikalta havaittuaan venäläisten hyökkääjien piirittävän naapuritaloa näköetäisyydellä. Arolan nykyinen vanhaisäntä antoi safarireissun aamukahvin yhteydessä hyvin kiinnostavan mikrohistoriallisen kuvauksen tästä tilanteesta — ja Lempi-äitinsä kokemuksista.

Matkan jälkeen tutustuin itselleni aiemmin sangen vieraaseen kirjallisuuslajiin sotakirjallisuuteen; sekä historiallisiin tietokirjoihin että proosamuotoisiin kaunokirjallisiin teoksiin sodasta. Hämmästyin sitä, miten paljon talvi- ja jatkosodasta on kirjoitettu faktaa ja fiktiota ja näiden välimuotoja. Tästä runsaudesta oli haastavaa tunnistaa itselle sopivia kirjailijoita näiden tyylilajit, painotukset ja kirjojen kirjallinen taso huomioiden. Kovin paljoa en tätä kirjallisuuden tyylisuuntaa  ole vielä oppinut tuntemaan. Jokseenkin kaikissa, sekä proosa- että tietokirjoissa, sotatapahtumista lukemistani vaikeutti kunnollisten karttojen ja muiden koordinaattien puute. Pääosa sotakirjoista sijoittuu johonkin ajalliseen ja maantieteelliseen paikkaan.  Jopa ansiokkaassa Keskisarjan teoksessa karttojen puutteellisuus oli ongelma. Kyseisessä kirjassa oli useita tarinaa selventäviä karttoja, mutta kaikkia paikkoja joista teksti kertoi ei niiden perusteella pystynyt löytämään. Etsiminen turhautti.

Sodasta kertovan kirjallisuuden lukeminen edellyttäisi siis hyvää talvi- ja jatkosodan kattavaa kartastoa, josta tapahtumien kulkua on mahdollista seurata. Yhden laajan karttakirjan aiheesta löysin äskettäin: Rainion ja Kilinin Talvisodan taisteluja.  Mm. Suomussalmen ja Raatteen tien taistelujen päälinjat avautuvat hyvin tämän teoksen muutaman kartan kautta; yksityiskohdat tosin eivät. Toivoisin, että jokainen sotakirjailija sisällyttäisi tällaisen visuaalisen tukirakenteen omaan teokseensa sen tarkasteleman maantieteellisen alueen osalta.

Henrik Tikkasen Viimeinen sankari on vanhempi kuin muut äskettäin lukemani sotakirjat. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1979 ja alunperin ruotsiksi pari vuotta aikaisemmin eli 40 vuotta sitten. En ole lukenut Tikkasta juurikaan kirjojen Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ilmestymisen jälkeen. Aikanaan ne tekivät vaikutuksen ja Viimeinen sankari -kirjan valitsin sotakirjojen pinoon juuri tekijän perusteella. Vanhempia sotakirjailijoita tunnen vielä huonommin kuin uudempia ja tästä syystä muut kirjavalintani osuivat tuoreempiin kirjoittajiin ja heidän teoksistaan vielä sellaisiin, joita löytyy kirjakaupasta. Tikkasen poimin luettavaksi kierrätyskeskuksen laarista; kirjakaupasta sitä tuskin löytyy.

Viimeinen sankari on itse asiassa kaksi erillistä novellia. Tajusin teoksen kaksiosaisen rakenteen vasta käytyäni kirjan lävitse — ja yhteen niteeseen suomenkielinen versio on kootukin. Ensimmäinen osa on nimeltään 30-vuotinen sota ja tämä kuvaa hyvin tarkastelun ajallista kaarta. Sotamies Vihtori Käppärä unohdetaan erinäisistä syistä yksinäiselle vartiopaikalleen jatkosodan päättyessä. Tälle paikalleen hän jää, pitkäksi aikaa, saamaansa tehtävää suorittamaan. Kirja alkaa lauseilla:

”Militarismin tarkoitus on järjestyksen luominen. Ilman järjestystä ei sotaa voi käydä. Käsky on sodan tunnussana. Ehdoton. Käskyä on toteltava.” 

Annetun käskyn noudattamisen ehdottomuus ohjaa Vihtori Käppärän pysymään asetetulla paikallaan ja puolustamaan sitä oletettuja vihollisia vastaan tuhoisin seurauksin. Luonnollisesti asemassaan korvessa oleva sotilas jossakin vaiheessa havaitaan. Kohtaamansa neuvostokommunististeiksi tai muiksi desanteiksi epäilemänsä  tai takin perusteella Yhdysvaltain sotilaiksi arvioimansa toimittajan Käppärä saamaansa käskyä tulkiten tappaa — ja kärsii tästä tunnontuskia.

”Tapetut ovat jääneet yksinäisyydessä hänen pysyviksi seuralaisikseen, järkyttäneet hänen mielenrauhaansa ja heikentäneet hänen fyysistä kuntoaan.”

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis ja oman logiikkansa puitteissa hyvinkin paketissa pysyvä kokonaisuus.

Sotilas unohdetaan vartioimaan asemaansa ja hän noudattaa annettua käskyä – ei rohkeuden vaan pikemminkin arkuuden vuoksi.

”Syynä siihen, että Vihtori ei ollut lähtenyt tukikohdastaan, jota ylikersantti oli käskenyt hänen puolustaa viimeiseen mieheen, tosin puolileikillään, ei niinkään ollut Vihtorin rohkeus vaan haluttomuus vaihtaa siedettävä paikka huonompaan.”

Eteenpäin ei kannata lähteä, koska oma asema on selvästi sivussa taisteluiden painopisteestä ja näin turvallinen. Perääntyä ei voi, koska sotilaskarkurin kohtalo on ankara. Parempi on pysyä siinä missä on.

Kirjan toisessa osassa Mutta Karthagoa ei pidä hävittää tässä vaiheessa jo useaan kertaan havaittu ja laajan julkisen mielenkiinnon kohteeksi nousut Vihtori Käppärä pyritään tuomaan keinolla millä hyvällä ihmisten ilmoille.  Erilaisia neuvottelukeinoja kokeillaan huonolla menestyksellä. Sotilasta ei saada uskomaan, että sota on loppunut jo 30 vuotta aikaisemmin.Viimeisenä käyttöön otetaan Käppärän parhaiten ymmärtämät suorat sotilaalliset toimet. Suomen tasavallan armeija toteuttaa valehyökkäyksen hyökkää Vihtori Käppärän tukikohtaan ”löysin panoksin”. Käppärä houkutellaan ampumaan oma ammusvarastonsa loppuun ja oletetaan, että hän on tämän jälkeen valmis antautumaan vangiksi.

Vihtorin asemiin siis ”hyökätään” ja hän joutuu ”vihollisen” ankaran tulituksen alla lopulta vetäytymään asemistaan. Käppärä ei kuitenkaan antaudu, vaan muiden vaihtoehtojen ehdyttyä räjäyttää bunkkerinsa ja vetäytyy ”vihollisen” huomaamatta. Vihtori jää vaille suojaa ja on nyt pakotettu siirtymään siviiliyhteiskuntaan.

Sodan loppumisen todellisuus avautuu lopulta myös hänelle, toisen maailmansodan viimeiselle taistelijalle. Satiirin kierrokseet kasvavat ja lukija kokee, ettei tarinan sisäinen uskottavuus kaikin kohdin pysy kasassa. Tästä huolimatta Vihtorin sanoma rauhan ajan yhteiskunnalle on kestävä ja vahva.

”Mitä muutakaan meininkiä oli tuossa höpötyksessä sankaruudesta, mitään sankaruutta Vihtori ei ollut huomannut, ei itsessään eikä vihollisessa.”

”Me tiedämme ettei ole helppoa saada sitä loppumaan. Sota on monille hyvä asia, mutta huono useimmille. Ei kannata vedota ihmisten hyvään tahtoon, onhan se nähty. Ainoa tapa minun järkeni mukaan on se että tehdään rauhasta hyvä asia useimmille. Silloin ne ehkä innostuvat siitä.”

Viimeinen sankari ei ole ns. realistinen sotakirja. Sotilaan tuntemuksia ja mielialoja se epäilemättä ilmentää jossakin määrin todenmukaisesti. Kirjan satiiris-ironinen sodanvastainen ote enemmän ja vähemmän uskottavine käänteineen saa paikoin itkemään ja nauramaan, samanaikaisesti.

Kirjan uusintapainos voisi olla paikallaan näin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikoihin.

 

Teeman taustamateriaaleja

Henrik Tikkanen. 1979. Viimeinen sankari. WSOY.

Arolan pirtin historiaa: https://www.arolabear.fi/historiaa

Teemu Keskisarja. 2012. Raaka tie Raatteeseen, suurtaistelun ihmisten historia. Siltala. http://www.siltalapublishing.fi/kirja/85/

Ari Raunio ja Juri Kilin. 2017 (4.painos). Talvisodan taisteluja. Karttakeskus.

 

Onko Suomi vaarassa?

Heinäkuun 2016 lukumaratonin kohteeksi valitsin Ilkka Remeksen kirjan Jäätyvä helvetti (2015). Remeksen kirjoja olen aiemmin lukenut muutaman ja jotenkin kokenut, että käsillä oleva teos on ollut aikaisemman toisinto. Tänään ehdin lukea vain viitisenkymmenen sivua ja olen teoksen puolivälin tienoilla.

Tässä lyhyessä tarkastelussa en niinkään keskity kirjan juoneen, jossa on tyypillisesti vähintään riittävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä enemmän ja vähemmän uskottavia käänteitä. Enemmän kirjassa itseäni kiinnostaa mahdollisuus, että joudumme kyberhyökkäyksen kohteeksi ja mitä sitten tapahtuu.

Kirjan asetelman lähtökohtana on Venäjän kriisi läntisen Euroopan kanssa ja tilanne, jossa Suomen energiahuolto eli sähköjärjestelmä lamautetaan yhdistettyjen tietoverkko- ja kohdennettujen paikallisten sotilaallisten iskujen kautta. Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan historian valossa tilanne on tarpeettoman paljon mahdollisen ja uskottavan puolella.

Kirjan lukeminen tuntuu tarpeelliselta, mutta ei erityisen miellyttävältä. Näin voisi käydä ja yhteiskunta mahdollisesti ajautuisi kuvatun kaltaiseen kaaokseen tilanteessa, johon liittyy lämmityksen loppuminen, hyytävät pakkaset sekä tiedotusvälineiden sekava informaatio ja poliitikkojen päättämättömyys.

Kirja on siis vielä kesken. Sen lukeminen on herättänyt lukijassa huolestuneita ajatuksia ja kysymyksiä siitä, minkä tasoinen Suomen suojautuminen nykyaikaista kyberhyökkäystä ja ei-tavanomaista sotilaallista kriisiä vastaan. Huomattavasti aikaisempaa kiinnostuneempana seuraan asiaa käsitteleviä uutisia mediasta. Oletan ja luotan siihen, että mm. Suomen kuvalehti tai Ulkopolitiikka -lehti tarjoavat jatkossa materiaalia ymmärryksen syventämiseen erilaisten kehitysskenaarioiden suhteen.

Eduskunnan todellisuudesta, poliittisen järjestelmän tulevaisuudesta ja vähän muustakin

Osmo Soininvaara (2015): Jäähyväiset eduskunnalle

Tilasin Soininvaaran uuden kirjan suoraan häneltä itseltään. Tämä vuosien mittaan jatkuvasti laajentuva ja monipuolistuva tapani hankkia kirjat verkkokaupasta – josta tässäkin tapauksessa voi katsoa olevan kysymys – kolkuttaa omaatuntoani. Kirjojen verkkokauppa tappaa fyysiset kirjakaupat ja tähän suuntaan asioita vie vaikkapa Stockmannin saneeraaja Per Thelin. Hänen yksi aikaansaannoksensa tulee olemaan Akateemisen kirjakaupan alasajo ja muuntaminen jonkinlaiseksi lehtikioskiksi laajenevan Starbucksin aulassa. Olen kahvin ystävä, mutta Helsingin Akateemiseen ”Alvar Aallon alkuperäisen suunnitelman hengessä toteutettu” – hah! – Starbucksin tulo on räikeä invaasio kulttuuri-instituutioon Akateeminen. Kirjakaupassa leijuu kaikkialla kammottavan vahva kahvin haju; on kuin vierailisi kahvipaahtimossa. Jotakin positiivista etsiessä voi ajatella, että Starbucksin perusasiakkaat tuskin kovin usein vierailevat kirjakaupassa. Nyt siihen on tilaisuus. Kokonaisuutta katsoen joka tapauksessa Akateeminen ja muut harvat suomalaiset monipuoliset laatukirjakaupat ovat tuhouralla. Vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa oleva Stockmann ”luopuu muista kuin ydinliiketoiminnoistaan”. On helppo arvata, että kulttuuri ja monipuolinen kirjakauppapalvelu eivät kuulu tähän. Akateemisen johto voi myös syyttää itseään siitä, ettei se ole osannut vuosien aikana huomioida markkinoiden signaaleja ja uusia toimintamalliaan. Kömpelö ja auttamattoman vanhanaikainen verkkopalvelu ei vastaa tämän hetken vaatimuksia. Kaupan kyky hyödyntää yleisessä keskustelussa olevia, lehdissä tai verkossa arvosteltuja tai muuten eri foorumeilla esillä olevia teemoja ja kirjoja on ollut puutteellinen. Akateemisen kohtaamispaikka on ollut toimiva konsepti, mutta sekin ajastaan jäänyt ja vain fyysiseen kirjakauppaan sijoittuva. Kenellekään ei ole tainnut tulla mieleen striimata tapahtumaa verkkoon ja kuvata siitä lyhyitä filmiklippejä myöhemmin katsottavaksi.

Olen halunnut viestiä tästä omasta verkkokauppa/kirjakauppahuolestani ja tässä sain siihen tilaisuuden. Asia ei taida suoranaisesti liittyä kirjaan Jäähyväiset eduskunnalle eikä kirja-alaa edes mainita. Soininvaara joka tapauksessa on taitava kirjoittaja, mahdollisesti myös kirjakaupan ystävä. Hän käsittelee aiheita monipuolisesti pyöräilystä politiikkaan. Pidin kovasti Fillarilla Nizzaan -teoksesta. Soininvaara on myös käsitellyt tämän uuden kirjansa teemoja blogissaan ja Suomen kuvalehden artikkeleissa. Nämä tekstit ovat varmasti syvällisempiä kuin satunnaisen lukijan ajatukset. Näistä syistä en pyri kirjoittamaan kirjasta referaattia tai arvostelua, vaan pohdin joitakin itseäni puhutelleita tärkeiltä vaikuttavia teemoja ja ajatuksia.

Mietin sitä onko Jäähyväiset eduskunnalle vaalikirja. Se ainakin ilmestyi juuri ennen kuluvan vuoden eduskuntavaaleja. Julkaisuajankohta on siinä mielessä liian lähellä näitä, että voisi odottaa tekstin kovin paljoa vaikuttavan äänestäjän päätöksiin. Eduskunnan toiminnan läpivalaisu voisi antaa aihetta tähän, koska teos tuo uskottavasti esiin poliittisen järjestelmän toimimattomuuksia. Näiden pohtiminen voisi antaa aihetta oman äänestyskäyttäytymisen tarkastamiseen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava. Kirjoittajan tekemät vahvat johtopäätökset pakottavat lukijan pohtimaan omaa suhdettaan niihin. Soininvaara kertoo pyrkineensä häivyttämään vihreän näkemyksen. Tämä ei arvatenkaan ole helppoa, mutta kirjan kommentoijina toimineet eri puolueiden kärkinimet ovat arvatenkin antaneet tähän eväitä ja mahdollisuuksia. Teosta voinee siis varmaan pitää vaalikirjana, mutta monipuolisena sellaisena ja käyttökelpoisena lähestyttäessä asiaa erilaisista poliittisista uskomusjärjestelmistä käsin.

Talous on Soininvaaran vahvaa aluetta. Talouskehitystä käsittelevät osat on selkeästi argumentoitu. Lukijana joutuu pohtimaan sitä, mitä jää ymmärtämättä ja kirjoittajalta mahdollisesti sanomatta. Kammottavalta vaikuttaa vuoden 2011 talousennusteiden käyrien rukkaaminen keskeisten poliitikkojen toimesta paremmaksi, jotta saatiin aikaan kaikille hyväksyttävä hallitusohjelma. Samanaikaisen työttömyyden ja työvoiman tarjonnan paradoksi on ymmärrettävästi kuvattu. Kirjoittaja saa saman teeman yhteydessä tilaisuuden sivaltaa pariinkin kertaan Antti Rinnettä tämän osaamattomuudesta. Teema on ehdottomasti pohtimisen arvoinen.

Suomen vääjäämätöntä kaupungistumista käsitellään. Kirjoittajan mukaan osaamiseen ja palvelutalouteen perustuvat uudet elinkeinot vaativat vääjäämättä suurehkon kaupungin ympärilleen. Pohdin itse sitä mihin uskomukseen tämä perustuu. Miten voi olla, että vahvistuvan digitalisaation ja työn ajallisen ja paikallisen riippumattomuuden oloissa muka olisi välttämätöntä sitoutua vanhanaikaisiin kaupunkirakenteisiin. Tässä saattaa olla yhdessä jaettu harha. Entä jos Suomen mahdollisuus olisikin hajautettujen keskusten ja pienten keskusten malli, jossa vuorovaikutus painottuu nykyisiin ja tuleviin digitaalisen viestinnän mahdollisuuksiin. Tässä asiassa taidamme elää – tyypillisesti – yhden totuuden maailmassa.

Soininvaara nostaa esiin useita merkityksellisiä paradokseja; käyttämättä kuitenkaan juuri tätä termiä. Osaamiseen ja vastuuseen liittyy yksi tällainen. Kansanedustajat tarvitsevat avustajia; näistä on hyötyä sekä heille itselleen että koko järjestelmälle. Edustajat valitaan puutteellisen tiedon ja julkisen kuvan perusteella. Pätevyys jää suurelta osin arvioimatta. Avustajat valitaan tiukan seulan ja tarkan arvioinnin kautta. Seuraus on se, että jälkimmäiset ovat – ainakin noin keskimäärin – osaavampia kuin edelliset. Jatkoparadoksi muodostuu siitä, että etujärjestöistä ym. instansseista valittavat tukihenkilöt ovat erittäin päteviä, mutta näkökulmaltaan vinoutuneita. Lisäksi heidän ei sovi suututtaa lähtöorganisaatioitaan, koska on todennäköistä, että palaavat jossakin vaiheessa takaisin niihin.

Vaalikauden hallitusten ruumiinavaus on julman tehokas. Oma ja oman puolueen etu on ohjannut kaikkia ja yhteiseen linjaan sitoutuminen on ollut heikkoa. Kirja antaa kulissien takaista tietoa yleisestä suhtautumisesta eduskunnan jääriin ja jarrumiehiin ja naisiin. Nimeltä mainitaan mm. Eero Heinäluoma, Krista Kiuru. Mainittakoon, että myös kirjoittajan yhteistyökykyisiksi kokemia henkilöitä nimetään. Demarien ja kokoomuksen yhteensopimattomuus samaan hallitukseen tulee hyvin perusteltua. Kokoomuksen järjen voittava ideologisuus ja kykypuolueen kykyjen jääminen eduskunnan ulkopuolelle on armotonta analyysiä. Demarien heittäytyminen toivomaan vanhojen hyvien aikojen paluuta on samoin uskottavasti perusteltu.

Jos Suomen politiikan arviointi antaa aihetta syvään huoleen, niin myös eurooppanäkökulma on murheellinen. Euron paradoksi on siinä, että epäsymmetrisessä maanosassa yhteisvaluutta ei toimi. Eurosta luopuminen olisi myös äärimmäisen vaikea tie. Lukijaa pohdituttaa se, tajuttiinko euroon mentäessä alkuunkaan minkälaisia systeemisiä haasteita järjestelmään liittyy.

Kokonaisarviona kirjasta totean, että se kannattaa lukea. Se sai tarkentamaan näkemyksiäni ja ehkä vielä enemmän herätti pohtimaan joitakin keskeisiä kysymyksiä – joihin vastaamiseen oma osaamiseni ei riitä. Tämä hallitus oli kirjoittajan mukaan huonoin kaikista tähänastisista tai vähintään tämän käänteisen listan kärkipäässä. Myös oppositio on ollut kelvoton, kun se ei ole kyennyt pakottamaan hallitusta pohtimaan noudatetun politiikan järkevyyttä. Populismin linjalla toimivat eivät ainakaan alkuun kyenneet tai halunneet tarjota päätöksentekoon realistisia vaihtoehtoja. Jäähyväiset eduskunnalle nostaa esiin monia keskeisiä teemoja ja paljon sulateltavaa oman poliittisen ajattelun pohjaksi.

Risto Säntti 25.3.2015

Ihmisyyden ydin hirviön silmien kautta nähtynä

Glenn Duncan. 2013. Viimeinen ihmissusi. (Suomentanut Elina Koskelin.) Otava.

Kirja kertoo ihmissudesta eli siis juuri sellaisesta otuksesta, josta on sekä kirjoitettu että filmille kuvattu loputtoman monia erilaisia ja eritasoisia tarinoita. Aihe kuulostaa lattealta ja tylsältä – mutta kuinkas sitten kävikään?

Kirjan sivupuroista – josko ne sittenkään ovat sellaisia, vaan kuitenkin olennainen osa tarinan päävirtaa – nousee esille teemoja, joiden pohtimiseen huomasin jääväni kiinni. Näitä olivat esimerkiksi merkityksen ja merkityksettömyyden välinen ristiriita sekä toistuvan arjen raastavuus ja siihen uupuminen. Samankaltaisuuden toistumisen kestämisellä on rajansa. Ikuisen jatkuvuuden idean kestäminen on päähenkilön tulkinnan mukaan sietämätön olotila ihmiskunnalle kokonaisuudessaan.

.. vain merkityksellä on väliä ja tiedämme kaikki, ettei merkitystä ole. Kaikki tarinat välittävät toiveen merkityksestä, eivät itse merkitystä. Sen vuoksi on harhaluulo kuvitella, että tarinan tuntemisella olisi väliä.

On olemassa hyvä syy siihen, miksi ihmiset irrottavat tulpan suunnilleen kahdeksankymmenen vuoden iässä: arkipäiväisyyksiin uupuminen. […] on tosiasia, ettei ihminen pystyy jatkamaan jokapäiväisten syyn ja seurauksen rynnäkköjen läpi rämpimistä. […] Ihminen ei kestä syitä ja seurauksia yli kahdeksaa vuosikymmentä.

Minua painoi raskaasti maailman kyky jatkaa, tuottaa ainutkertainen päivä toisensa perään, oksentaa sotia ja keskusteluja. […] Ihmisen kollektiivinen alitajunta ei voi sietää ajatusta, että asioita tapahtuu aina vaan, joten se on päättänyt (kollektiivisesti, alitajuisesti) viedä planeetan loppuunsa. Ekologinen apokalypsi ei ole vahinko, se on syvällekäypä lajin strategia.

Tämä viimeisen lainauksen ajatus ihmisen sivilisaation lyhytaikaisuudesta on  suoraan yhteydessä yhteen perusteltuun selitykseen maailmankaikkeuden hiljaisuudelle eli  sille, miksi maailmankaikkeudesta ei löydy (muuta) älyllistä elämää kuin se mitä tällä asuttamallamme planeetalla on. Potentiaalisten planeettojen ja uskomattoman pitkien aikakausien moninaisuudessa maailmankaikkeuden tulisi – yhden perustellun olettamuksen mukaan – olla tulvillaan monenlaisia tietoisia elämänmuotoja. Hiljaisuutta voi selittää sivilisaatioiden suhteellisella lyhytaikaisuudella. Näille puolestaan löytyy monia selityksiä – avaruuden uhat, asteroidien törmäykset, luonnonkatastrofit. Yksi selitys –  johon myös ihmissusi näyttää uskovan – on sivilisaation itsensä sisäisesti tuottama ja sisältäpäin syntyvä tuho.

Kirjasta löytyy kiinnostavaa merkityksen, tietämisen ja totuuden sekä uutisen luonteen pohtimista. Tarinassa pohditaan totuuden ja vaihtoehtoisten totuuksien erottamisen vaikeutta, ei-toden esittäminen totena ja päinvastoin.

Jopa Uutiset tietää, ettei oikeita uutisia ole, ja näkee suurenmoista vaivaa antaakseen sisällölleen tärkeää uutuusarvoa. Kerro mielipiteesi on uusin typeryys, uutistenlukijat lukemassa katsojien sähköposteja […] … demokratia, joka teki jokaisesta bloggaavasta ääliöstä kriitikon ja jokaisesta vaahtoavasta fasistista poliittisen asiantuntijan.

Tässä todellisuudessa me mitä ilmeisimmin juuri nytkin elämme. Asiantuntijaa ja asiantuntijan näköistä, omasta vaihtoehtoisesta tulkinnastaan suunnattoman innostunutta maallikkoa ei voi – ainakaan ensisilmäyksellä – erottaa toisistaan. Ilmastomuutoksen kieltäjät, kovan rasvan rakastajat, syvällisen lääketieteellisen tiedon hetkessä haltuunsa ottavat biohakkerit ja kaikki heidän kaverinsa saavat mediassakäyttöönsä tilaa ja uutisaikaa siinä missä pitkälliseen, syvälliseen ja koeteltuun tutkimustietoon näkemyksensä perustavat ’oikeat’ asiantuntijat. Sotia käydään ja niitä perustellaan toisilleen täysin vastakkaisilla ja jopa (puhuvan vallankäyttäjän) oman aikaisemman väittämän kanssa ristiriitaisin kertomuksin.

No niin, takaisin itse kirjaan. Sen päähenkilö, ihmissusi siis, on tilastaan ja tilanteestaan hyvin ahdistunut. Hän on elämiensä pitkien vuosien kuluessa joutunut harjoittamaan runsaasti tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden, uskon ja jumaluuden pohdintaa; ja päätynyt hyvin eksistentiaalifilosofisiin tulkintoihin.

Toisinaan vakuutuin puoliksi siitä, että kuulin puiden kuiskailussa, veden hykerryksessä ja ilman hälinässä Kaikkivaltiaan tuomion. Mutta tunteen korvasi aina pahempi tunne: että Jumalan äreän jylinän paikalla olikin universumin kokoinen hiljainen kimpale.

Taas kolossaalinen hiljaisuus siinä, missä Jumalan, jonkun, kenen tahansa äänen olisi pitänyt kaikua. Opi tämä nyt kerralla, veljeni sanoi. Ei ole olemassa mitään. Se ei tarkoita mitään. […] Elämä on pelkkä lausunto siitä, mitä sattuu olemaan. Se on kaikki mitä maan päällä tiedetään ja mitä tarvitsee tietää.

Valitsemani otteet kirjasta saattavat vaikuttaa raskassoutuisilta. Kuitenkin itse  kirjan lukeminen oli kevyempää ja helpompaa, kuin lainauksien perusteella saattaisi olettaa. Kirjan tarina oli mukaansatempaava. Lukijana pohdin jatkuvasti sitä, minkälaisen uuden kulman kirjoittaja löytää tähän toistettuun ja kuluneeseen aiheeseen. Ja löysihän hän.

Viimeisen ihmissuden persoona rakentuu – luonnollisen arvattavasti – samalle vastakkainasettelun mallille kuin Robert Lous Stevensonin tarina tohtori Jekyllistä ja herra Hydestä. Kirjailija viittaa –  ehkä hieman päälleliimatusti – moniin maailmankirjallisuuden klassikkoihin. Perusteena on se, että tarinan päähenkilö eli samaan aikaan kuin viitatut, lähinna 1800-luvun kirjailijat ja tutkijat. Puuttuvat maininnat kevyemmän elokuvakerronnan klassikkoihin olisivat myös olleet perusteltuja. Jotkin teoksen toiminnalliset osat ovat hyvinkin filmillisiä ja niillä on yhteys vaikkapa Alien-elokuvaan.

Voisi ajatella, että ihmissusi on metafora tyhjään, ulkokohtaiseen, pinnalliseen todellisuuteen heitetylle nykyihmiselle. Hän kestää olemisensa tarkoituksettomuutta tiettyyn pisteeseen saakka. Rajan ylittyessä – kerran kuussa, täydenkuun aikaan – mitta täyttyy ja muottiin pakotetusta ihmisestä purkautuu esiin hirviö.

Tarina on kirjoitettu vauhdikkaan toiminnalliseksi. Se tempaisi mukaan ja piti tempossaan. Pieni pettymys oli se, että kyseessä on moniosainen teos. Tätä en tajunnut tarkastellessani kirjaa ja harkitessani sitä luenko tämän vai en. Nyt joudun siis lukemaan vielä toisen ja kolmannen teoksen samasta aihepiiristä.

Rikoksia Berlinissä vuonna 1938

Philip Kerr. 2013. Kalpea rikollinen. Berlin Noir II. Atena.

Rikostarinan sijoittaminen toiseen maailmansotaan ajautumassa olevan Berliinin kaltaiseen historialliseen ympäristöön on haastava tavoite. Ajan hengen uskottava kuvaaminen on vaikeaa. Lukijahan ei voi tietää minkälaista elämä Berlinissä vuonna 1938 oli ja minkälaiseksi aikalaiset sen kokijat. Lukijana pelkäsin, että päällimmäinen tunne lukiessa olisi ollut myötähäpeä. Tältä kuitenkin vältyin. Jonkinlaista paikan ja elämänmenon samankaltaisuutta etsin Alfred Döblinin Berlin Alexanderplaz -kirjan tunnelmaan. Tapahtumapaikka oli sama; vain aika parikymmentä vuotta aikaisempi.

Ymmärtääkseni Kalpea rikollinen -kirjan yksi keskeinen idea on rikollisuuden monitasoisuus. Saksassa tapahtuma-aikana vallassa oleva natsihallinto toteutti vastaansanomattoman rikollista politiikkaa. Samassa ympäristössä kirjan poliisipäähenkilö tutkii konkreettisten henkirikosten sarjaa. Nämä kaksi tapahtumien tasoa kietoutuivat toisiinsa.

Kirjassa kuvattu Heinrich Himmlerin okkultismihörhöily – joka vaikutti lukiessa kovin epäuskottavalta – onkin ilmeisesti historiallinen tosiasia. Mielisairaspotilas-tietäjä Weisthorstilla on ilmeinen reaalimaailman vastineensa eli natsimystikko Willigut. Tämä kuului Himmlerin läheisiin uskottuihin arjalaisen rodun historian ja kulttuurin avaajina.

Tarinassa oli myös viisikkomaista epäuskottavuutta; sala/poliisi, joka seuraa rikollisten puuhia verhon takaa.

Kokonaisuus oli kiinnostavampi kuin tusinadekkareissa. Voi olla, että luen myös osat I ja III.

Kirjan päähenkilö, yksityisetsivä/poliisi Bernie Gunther on ehkä jossakin määrin liian hyvin tietoinen siitä, mitä saksalaisen politiikan synkeistä virtauksista nykyajassa ajatellaan. Lukijana mietin sitä, miten paljon näin oivaltavia ihmisiä saattoi tuon ajan kansan keskuudessa olla. Propaganda imee sen vaikutuspiirissä olevat todennäköisemmin mukaan virtaansa. Tämän ilmentymänä on havaittavissa Venäjän nykypolitiikka, joka mahdollistaa mustan sanomisen valkeaksi – uskottavalla ja kansan eri kerrokset vahvasti läpäisevällä tavalla. Saska Saarikoski viittasi äskettäin artikkelissaan näkemykseen, jonka mukaan totalitarismissa totuutta ei ole irti vallasta, vaan totta on se mikä valtaa kulloinkin palvelee. Tämä oli siis mahdollista Berliinissä 1938 ja Venäjällä 2014.

 

Kirjan teemaa sivuten:

Yrjö von Grönhagen. 1948/2014. Himmlerin salaseura. Salakirjat.

 

 

Miksi yleensä pitäisi matkustaa minnekään?

Dan Kieran.2013. Joutilas matkailija. Hitaan matkustamisen taito. Basam Books.

Listalla on vielä Seychellit, Suuri valliriutta, Maccu Piccu, Bali, Auckland, Grand Canyon, Serengeti, Alaska, Rio de Janeiro, Etelänapamanner…

Matkustaminen ja matkustamiseen liittyvä kokemusten kerääminen – ja niiden dokumentoiminen valokuvina – on vallitseva kulttuurinen harha. Matkustaminen siinä laajuudessa, jota pidetään normaalina, tavoiteltavana ja arvostettuna ei ole ekologisesti kestävää. Nykyaikainen matkailu tulee todennäköisesti olemaan historiallisessa perspektiivissä hämmästyttävä kohtuuttomuuden ilmenemä. Matkailu – siinä muodossa, jota sitä markkinoidaan, arvostetaan ja toteutetaan; yksilö- ja yhteisötasolla – ei myöskään välttämättä muodostu sellaiseksi antoisaksi kokemukseksi, jota matkailija tavoittelee. Dan Kieran tarkastelee matkustamista erityisesti kokemuksen näkökulmasta hitauden, syvällisyyden ja elämyksellisyyden suunnasta. Ympäristövaikutus on vain välillisesti kirjoittajan huomion kohteena, mutta hyvin helposti sovitettavissa hitaan matkailun näkökulman perusteluihin.

Meitä ohjaillaan matkakohteiden top-10 -listoilla. Niissä lueteltujen paikkojen näkeminen on ’välttämätöntä’, jotta matka tulee asianmukaisesti suoritettua. Tämäntyyppinen matkailu voi muodostua taakaksi. Kieranin mukaan ’pakollisen kohteen’ näkeminen pikemminkin vähentää kiinnostusta paikkaan kuin lisää sitä. Listakohteiden läpikäyminen tekee matkailusta suoritteen ja sellaisena ikävän velvollisuuden. Matkakohteista otetut valokuvat todistavat käynnin itselle ja ehkä yhtä paljon myös toisille. Tämä on helposti havaittavissa henkilökohtaisten Facebook-sivujen kansi- ja profiilikuvista, joiksi usein valitaan jokin identiteettiä vahvistava – ja samalla etäinen ja todennäköisesti oman persoonan kannalta kaukainen – kohdevalokuva matkalta. Kuva on valittu tälle näyttävälle paikalle, koska sillä on merkittävä rooli. Kuva kertoo profiilin haltijasta sen, että hän on kulttuurin normit täyttävä aktiivinen matkailija.

Kieran toteaa, että valokuva on tärkeä, koska se todistaa matkailijan käynnin kohteessa. Usein kuvan ottaminen on tärkein ja ehkä ainoa aktiviteetti kohteessa. Kirjoittajan mukaan se mitä tapahtuu on matkustamista omaan ennalta muodostettuun ja kliseiseen käsitykseen kohteesta. Klisee on lisäksi usein paikka, jota paikalliset asukkaat eivät erityisesti arvosta tai jopa välttävät. Matkan kohteessa käyminen tuottaa myös paikan mentaalisen haltuunoton. ’Minä olen käynyt täällä ja tiedän mistä on kyse. Sinä et.’ Kyse on luonnollisesti harhasta, kuvitelmasta että muutaman tunnin viettäminen jossakin paikassa tuottaisi kohteen kattavan ymmärtämisen.

Kieran purkaa myös auki aurinkolomien todellisen luonteen.

”Ehkäpä aurinkolomassa on jotakin epätyydyttävää … Se on fantasia, ja vieläpä kallis sellainen. Se on orjan palkka, lohdutuspalkinto tylsään työhön kahlehditulle.”

Yhden kirjaluvun otsikko on Pysy kotona. Tämä on hyvä lähtökohta matkustamiselle ja voittaa ainakin huonon matkan.

”Olitpa maantieteellisesti missä tahansa, matkailu tapahtuu aivoissasi, joten matkailijan mielenlaadun soveltaminen asuinympäristöön on kiinnostava tapa ajatella sitä, mitä lomailu merkitsee.”

”… todellinen matkustaja unohtaa egonsa ja käyttää enemmän aikaa tutkimalla sitä, mitä nenän alta löytyy.”

Tällaisen tyydyttävän kokemuksellisen tarjoavan matkailun voidaan ajatella perustuvan Esa Saarisen esittämään ’anna chanssille mahdollisuus’ -filosofiaan. Kieranin mukaan joutilas matkailu on sisäistä matkailua eli hedelmällistä sisäänpäin suuntautuvaa pohdiskelua.

***

Kirjaa voi arvioida sen mukaan miten se vaikuttaa lukijan ajatteluun. Teos on arvokas, jos se tarjoaa vaikkapa yhden uuden merkittävän ajatuksen. Joutilas matkailija auttaa löytämään vaihtoehtoja ekologisesti kestämättömälle matkailulle, teemaan johon se ei suoranaisesti paneudu. Kirjan idea elämysbongailun tyhjyydestä on perusteltu ja oivaltava. Matkailun pinnallisuuden ja tarkoituksettomuuden näkemisen takaa löytyy uudenlaisia mahdollisuuksia kokemukselliseen ja elämykselliseen hitaaseen matkustamiseen. Ajattelin kokeilla, ensin ihan lähellä!

Outo lintu dekkariksi

Jim Thompson. Valkoinen viha. 2012.

Kirjasta ei aivan selvinnyt se, onko kyseessä satiiri vai vakavissaan kirjoitettu yhteiskunnallisesti kantaaottava dekkari vai molempia. Kirjassa on hyvinkin oikeita poliitikkoja ja näiden puolueita muistuttavia toimijoita. Poliisin korruptoituneen toiminnan kuvaus on viety niin pitkälle, että missään tapauksessa kirjoittajan ei voi kuvitella olleen tosissaan. Antisankaripäähenkilöiden persoonat ja tapa toimia ovat lainauksia jenkkiläisestä jännärikirjallisuudesta. Mikä toimii siellä vaikuttaa hyvinkin epäuskottavalta kotimaisessa ympäristössä.

Kirjan EU-vastainen Suomi suomalaisille -puolue on uskottavaa lähellä oleva pilakuva persuista. Puolueen kaksi johtajaa muistuttavat kovasti todellisia henkilöitä luonteenpiirteitä ja esiintymistapaa myöten. Aggressiivinen maahanmuuttovastaisuus on puolueen linja – eikä muita linjoja ole oikein mahdollista hahmottaa. Kirjan poliittinen satiiri puree, kuten myös rasismin ja maahanmuuttovastaisuuden vastainen ote.

Koko poliisiorganisaatio on kirjan todellisuudessa läpeensä mätä alhaalta huipulle saakka, ulottuen myös poliittiseen johtoon. Kirjan tarina kyseenalaistaa Suomen lintukotomaisen todellisuuden. Tämä kuvataan tietoisen tosiasioiden vääristelyn kautta syntyneeksi harhaksi. Tämä on varmaan helpommin uskottavaa ja myyvää muilla markkinoilla. Käsittääkseni tekijän kirjat julkaistaan ensin englannin kielellä ja tavoitteet ovat mahdollisesti tällä suunnalla.

Kirjaa kuvataan kovaotteiseksi noir -lajityypin dekkariksi. Kovaotteisuus edellyttäisi perusteluja eli jonkinlaista tapahtumien ja tekojen uskottavuutta. Toiminnan tulisi olla mahdollista siinä todellisuudessa, jonka kirjailija on rakentanut. Näin on esimerkiksi Jo Nessbön tai Lee Childin kirjoissa. Nessbön kirjat vievät lukijan asteittain melkein mahdollisiin tapahtumiin norjalaisessa ympäristössä. Lee Child kykenee jotenkin pitämään tapahtumat seurattavina – joskaan ei aina uskottavina siinä sarjakuvatodellisuudessa, jossa päähenkilö ratkoo suuria rikoksia ja murskaa tielle osuvia vastustajia. Pelkkä yksityiskohtainen kovan väkivallan kuvaus – toivottavasti – vain vieraannuttaa lukijan tarinasta.

Kirjan päähenkilöt kulkevat hyvin raakaa tietään kohti jotakin, mitä lukija voisi vain kauhistella – jos vaan olisi mahdollista jotenkin ajatella, että tämä olisi mahdollista. Päähenkilö Kari Vaara ja hänen apumiehensä hakkaavat suuremman määrän vähemmän viattomia henkilöitä tohjoksi edetessään kohti erinäisten kirjaan sisällytettyjen rikosten ratkaisua – ja niiden tekemistä itsekin.

Antisankari on menettänyt aivoleikkauksessa kaiken empatian kykynsä. Hänen aseenkantajansa – sanalla sanoen – ovat jo valmiiksi psykopaatteja. Tähän kokonaisuuteen on otettu vielä mukaan vaimo ja vastasyntynyt lapsi. Koko poppoo yrittää elää jonkinlaista laajennetun perheyksikön elämää. Kirjailija on ottanut melkoisen haasteen asettaessaan kaikki nämä ei-yhteensopivat toimijat vuorovaikutukseen. Tarinan toimivuus voi olla toinen englanninkielisen dekkarin päämarkkinoilla, missä pohjoinen eksotiikka myy. Tarina voisi suomalaisesta lukijasta vaikuttaa uskottavammalta, jos ympäristö olisi vaikka Bulgaria tai Valko-Venäjä.

Kirjoista noin yleisesti

Ciceron mukaan A room without books is like a body without a soul. Hauska ajatus, joka saa meidät lukijat tuntemaan itsemme tärkeiksi ja merkitykselliseksi, kun katselemme ympärillemme omissa huoneissamme.

Työkirjahylly kaipasi jäsentämistä, kun tuntui että sieltä ei enää löydy mitään. Kirja tai kirjanen kykenee kätkeytymään aivan silmien alle näennäisesti hallitussa muodossa olevan kirjahyllyn puitteisiin. Kuvan esittämän järjestyksen luomiseen meni melkoisesti aikaa. Silti, tämän operaation jälkeenkään en voi olla varma siitä missä mahdollisesti lähiaikoina tarvitsemani tieto sijaitsee tämän huonekalun sisällä. Lisäksi nyt syntynyt ja parhaimmillaankin vain osittainenkin järjestys on ajallinen ilmiö. Maailmankaikkeuden jatkuva kulku kohti entropiaa on helposti havaittavaissa kirjahyllyn äärellä. Tästä eivät ne nykyaikaiset ihmiset, joilla ei ole kirjoja, luonnollisesti tiedä yhtään mitään.

Hyvin kiinnostava kehityskulku on toteutunut niiden +15 vuoden aikana, jotka olen tehnyt aktiivista tutkimustyötä. Fyysiset kirjat tai lehdet ovat yhä vähemmän merkityksellisiä tiedon lähteinä. Informaatio haetaan ja se löytyy sähköisten arkistojen kautta. Painettu data toimii lähinnä tukitiedonlähteenä. Lisäksi aivan tuoreimmat julkaisut ovat usein saatavissa vain paperimuodossa.

Olisin valmis kulkemaan kohti pitkälle sähköistä kirjatodellisuutta – varsinkin tässä tutkimuskontekstissa.Ei ole erityisen mukavaa täyttää tilaa kirjoilla ja tiedelehdillä (ne eivät muuten osuneet tuohon kuvaan, vaan ovat omissa pinoissaan lattialla). Sähköiset arkistot ja haut tarjoavat kuitenkin valitettavan vähän mahdollisuuksia  sattumanvaraisen tiedon kohtaamiseen sekä poikkitieteellisten löydösten ja uusien näkökulmien löytämiseen. Elektroniset haut ovat tehokkaita, mutta ne ohjaavat hyvin herkästi tarkastelemaan asioita vain oman tieteenalan kapeista erityisnäkökulmista.

Yleisemmin ottaen kyky päästä eroon fyysisistä kirjoita on aktiivisen lukijan tärkeä osaamisalue. Kirjat ovat niiden hankintakanavat ja ostojen oikean ajoituksen hallitsevalle lukijalle nykyisin  halpoja ja kaiken tilan täyttäminen niillä on valitettavan mahdollista. Jos kirjaa ei aivan välttämättä tarvitse, niin siitä kannattaa hankkiutua eroon. Nopeus on taloudellisesta näkökulmasta merkityksellistä, koska kirjan arvo putoaa – jos mahdollista – vielä nopeammin kuin uuden auton arvo.  Kyse on yleensä vain muutamasta kuukaudesta. Tämän jälkeen uusi kirja on (taloudellisesta näkökulmasta) arvoton tilaa vievä möykky.

Lukija saattaa tässä kohtaa arvata sen, että minulla on mahdollisesti oma lehmä ojassa. Aktiivisesti olen odottanut sitä, milloin Jörn Donnerin kallis (80 e) suomenkielinen Mammuutti löytyy jostakin käyttämästäni antikvariaatista. Yhdeltä kauppiaalta kuulin, että painos oli niin pieni, että voi olla turha odottaa tätä. Samoin arvelen, että saan etsiä turhaan Jaakko Hintikan muistelmateosta Hän valitsi nimekseen Merill Hintikka divareista.

Alastair Reynolds. 2012. Muistoissa sininen maa

Luin Alastair Reynoldsin ensimmäiset 3-4 kirjaa kun ne ilmestyivät kymmenisen vuotta sitten. Reynolds jäi vähän syrjään ja nyt käteen osui uusi Muistoissa sininen maa. Aikaisemmat teokset luin suoraan alkukielellä englanniksi, tämän viimeisen suomeksi. Monimutkaiset avaruudellisten ilmiöiden, teknologian ja fysiikan kuvaukset taitavat avautua näiden alojen maallikolle paremmin äidinkielellä. Kyseiset asiat ovat ehkä kirjan keskeistä antia. Vauhdikkaan ja mukaansa tempaavan juonen seuraaminen onnistuisi varmasti hyvin myös vieraammalla kielellä.

Tämä paljon tapahtumia sisältävä juoni lainaa sekä elokuvista että populaarikirjallisuudesta. Scifi-filmien jo kliseisiä ratkaisuja on matkassa. Mieleen tuli mm. ensimmäinen Total Recall -elokuva (1990), sen tunnelmat ja esim. juna Marsissa. Rakennelmat oli siirretty kirjan tekstiin melkolailla sellaisinaan. Kirjallisuuslainaus oli vaikkapa Dan Brownin Da Vinci -koodi kirjan rakennetta kopioiva poukkoilu epäuskottavien ja juonen kannalta tarpeettomien vihjeiden perässä aurinkokunnan sisällä paikasta toiseen. Toisin kuin Dan Brown Alastair Reynolds osaa kirjoittaa kielellisesti ihan kelvollista tekstiä. (Annettakoon Brownille sen verran hyvitystä, että Da Vinci -koodissa oli oivaltava historiallinen idea – joka sopisi muutamaan tekstisivuun.)

Muistoissa sininen maa sijoittuu 2100-luvun maailmaan, jossa ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ja kärsimystä sekä kääntänyt poliittiset valtasuhteet päälaelleen. Olosuhteet ovat johtaneet tilanteeseen, jossa Afrikka johtaa taloudellista ja teknistä kehitystä – kiinnostava ajatus mahdollisesta kehityskulusta – ja muu maailma on vajonnut marginaaliin.

Kirja pohtii asioita kaiken kattavan fysiikan teorian kautta siitä näkökulmasta mitä ihminen tekisi itselleen ja ympäristölleen jos saisi käyttöönsä tällaisen rajattomia mahdollisuuksia – ja vaaroja – tarjoavan tiedon. Tuhoaisiko tämä tavallista älykkäämpi apinalaji itsensä vai kykenisikö se nostamaan oman ja ympäristönsä potentiaalin uudelle tasolle.

Reynolds tarjoaa uskottavilta vaikuttavia oivalluksia tulevaisuuden sosiaalisen median teknologiasta sen jälkeen, kun nykyiset älypuhelimet, tabletit, lähiverkot ja älylasit ovat vanhentunutta teknologiaa ja korvautuneet jatkuvan integroidun etä/lähiläsnäolon mahdollistavilla ratkaisuilla. Teknologia on kehittynyttä, mutta uskottava jatkumo sille mitä jo nyt on olemassa tai ainakin näköpiirissä. William Gibsonin varhaiset ajatukset on tässä päivitetty uudelle tulkinnan tasolle.

Kirjan positiivinen perusvire ja näkökulma ilmastomuutoksen runtelemaan maailman oli innostava. Tarina on avaruusoopperana sujuvan luettava, jännittävä, toiminnallinen ja mukaansa imaiseva. Nuo yllä kuvatut oivallukset ovat kuitenkin itselleni se varsinainen syy innostua tekstistä.