Onko Suomi vaarassa?

Heinäkuun 2016 lukumaratonin kohteeksi valitsin Ilkka Remeksen kirjan Jäätyvä helvetti (2015). Remeksen kirjoja olen aiemmin lukenut muutaman ja jotenkin kokenut, että käsillä oleva teos on ollut aikaisemman toisinto. Tänään ehdin lukea vain viitisenkymmenen sivua ja olen teoksen puolivälin tienoilla.

Tässä lyhyessä tarkastelussa en niinkään keskity kirjan juoneen, jossa on tyypillisesti vähintään riittävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä enemmän ja vähemmän uskottavia käänteitä. Enemmän kirjassa itseäni kiinnostaa mahdollisuus, että joudumme kyberhyökkäyksen kohteeksi ja mitä sitten tapahtuu.

Kirjan asetelman lähtökohtana on Venäjän kriisi läntisen Euroopan kanssa ja tilanne, jossa Suomen energiahuolto eli sähköjärjestelmä lamautetaan yhdistettyjen tietoverkko- ja kohdennettujen paikallisten sotilaallisten iskujen kautta. Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan historian valossa tilanne on tarpeettoman paljon mahdollisen ja uskottavan puolella.

Kirjan lukeminen tuntuu tarpeelliselta, mutta ei erityisen miellyttävältä. Näin voisi käydä ja yhteiskunta mahdollisesti ajautuisi kuvatun kaltaiseen kaaokseen tilanteessa, johon liittyy lämmityksen loppuminen, hyytävät pakkaset sekä tiedotusvälineiden sekava informaatio ja poliitikkojen päättämättömyys.

Kirja on siis vielä kesken. Sen lukeminen on herättänyt lukijassa huolestuneita ajatuksia ja kysymyksiä siitä, minkä tasoinen Suomen suojautuminen nykyaikaista kyberhyökkäystä ja ei-tavanomaista sotilaallista kriisiä vastaan. Huomattavasti aikaisempaa kiinnostuneempana seuraan asiaa käsitteleviä uutisia mediasta. Oletan ja luotan siihen, että mm. Suomen kuvalehti tai Ulkopolitiikka -lehti tarjoavat jatkossa materiaalia ymmärryksen syventämiseen erilaisten kehitysskenaarioiden suhteen.

Eduskunnan todellisuudesta, poliittisen järjestelmän tulevaisuudesta ja vähän muustakin

r4300_1037

Osmo Soininvaara (2015): Jäähyväiset eduskunnalle

Tilasin Soininvaaran uuden kirjan suoraan häneltä itseltään. Tämä vuosien mittaan jatkuvasti laajentuva ja monipuolistuva tapani hankkia kirjat verkkokaupasta – josta tässäkin tapauksessa voi katsoa olevan kysymys – kolkuttaa omaatuntoani. Kirjojen verkkokauppa tappaa fyysiset kirjakaupat ja tähän suuntaan asioita vie vaikkapa Stockmannin saneeraaja Per Thelin. Hänen yksi aikaansaannoksensa tulee olemaan Akateemisen kirjakaupan alasajo ja muuntaminen jonkinlaiseksi lehtikioskiksi laajenevan Starbucksin aulassa. Olen kahvin ystävä, mutta Helsingin Akateemiseen ”Alvar Aallon alkuperäisen suunnitelman hengessä toteutettu” – hah! – Starbucksin tulo on räikeä invaasio kulttuuri-instituutioon Akateeminen. Kirjakaupassa leijuu kaikkialla kammottavan vahva kahvin haju; on kuin vierailisi kahvipaahtimossa. Jotakin positiivista etsiessä voi ajatella, että Starbucksin perusasiakkaat tuskin kovin usein vierailevat kirjakaupassa. Nyt siihen on tilaisuus. Kokonaisuutta katsoen joka tapauksessa Akateeminen ja muut harvat suomalaiset monipuoliset laatukirjakaupat ovat tuhouralla. Vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa oleva Stockmann ”luopuu muista kuin ydinliiketoiminnoistaan”. On helppo arvata, että kulttuuri ja monipuolinen kirjakauppapalvelu eivät kuulu tähän. Akateemisen johto voi myös syyttää itseään siitä, ettei se ole osannut vuosien aikana huomioida markkinoiden signaaleja ja uusia toimintamalliaan. Kömpelö ja auttamattoman vanhanaikainen verkkopalvelu ei vastaa tämän hetken vaatimuksia. Kaupan kyky hyödyntää yleisessä keskustelussa olevia, lehdissä tai verkossa arvosteltuja tai muuten eri foorumeilla esillä olevia teemoja ja kirjoja on ollut puutteellinen. Akateemisen kohtaamispaikka on ollut toimiva konsepti, mutta sekin ajastaan jäänyt ja vain fyysiseen kirjakauppaan sijoittuva. Kenellekään ei ole tainnut tulla mieleen striimata tapahtumaa verkkoon ja kuvata siitä lyhyitä filmiklippejä myöhemmin katsottavaksi.

Olen halunnut viestiä tästä omasta verkkokauppa/kirjakauppahuolestani ja tässä sain siihen tilaisuuden. Asia ei taida suoranaisesti liittyä kirjaan Jäähyväiset eduskunnalle eikä kirja-alaa edes mainita. Soininvaara joka tapauksessa on taitava kirjoittaja, mahdollisesti myös kirjakaupan ystävä. Hän käsittelee aiheita monipuolisesti pyöräilystä politiikkaan. Pidin kovasti Fillarilla Nizzaan -teoksesta. Soininvaara on myös käsitellyt tämän uuden kirjansa teemoja blogissaan ja Suomen kuvalehden artikkeleissa. Nämä tekstit ovat varmasti syvällisempiä kuin satunnaisen lukijan ajatukset. Näistä syistä en pyri kirjoittamaan kirjasta referaattia tai arvostelua, vaan pohdin joitakin itseäni puhutelleita tärkeiltä vaikuttavia teemoja ja ajatuksia.

Mietin sitä onko Jäähyväiset eduskunnalle vaalikirja. Se ainakin ilmestyi juuri ennen kuluvan vuoden eduskuntavaaleja. Julkaisuajankohta on siinä mielessä liian lähellä näitä, että voisi odottaa tekstin kovin paljoa vaikuttavan äänestäjän päätöksiin. Eduskunnan toiminnan läpivalaisu voisi antaa aihetta tähän, koska teos tuo uskottavasti esiin poliittisen järjestelmän toimimattomuuksia. Näiden pohtiminen voisi antaa aihetta oman äänestyskäyttäytymisen tarkastamiseen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava. Kirjoittajan tekemät vahvat johtopäätökset pakottavat lukijan pohtimaan omaa suhdettaan niihin. Soininvaara kertoo pyrkineensä häivyttämään vihreän näkemyksen. Tämä ei arvatenkaan ole helppoa, mutta kirjan kommentoijina toimineet eri puolueiden kärkinimet ovat arvatenkin antaneet tähän eväitä ja mahdollisuuksia. Teosta voinee siis varmaan pitää vaalikirjana, mutta monipuolisena sellaisena ja käyttökelpoisena lähestyttäessä asiaa erilaisista poliittisista uskomusjärjestelmistä käsin.

Talous on Soininvaaran vahvaa aluetta. Talouskehitystä käsittelevät osat on selkeästi argumentoitu. Lukijana joutuu pohtimaan sitä, mitä jää ymmärtämättä ja kirjoittajalta mahdollisesti sanomatta. Kammottavalta vaikuttaa vuoden 2011 talousennusteiden käyrien rukkaaminen keskeisten poliitikkojen toimesta paremmaksi, jotta saatiin aikaan kaikille hyväksyttävä hallitusohjelma. Samanaikaisen työttömyyden ja työvoiman tarjonnan paradoksi on ymmärrettävästi kuvattu. Kirjoittaja saa saman teeman yhteydessä tilaisuuden sivaltaa pariinkin kertaan Antti Rinnettä tämän osaamattomuudesta. Teema on ehdottomasti pohtimisen arvoinen.

Suomen vääjäämätöntä kaupungistumista käsitellään. Kirjoittajan mukaan osaamiseen ja palvelutalouteen perustuvat uudet elinkeinot vaativat vääjäämättä suurehkon kaupungin ympärilleen. Pohdin itse sitä mihin uskomukseen tämä perustuu. Miten voi olla, että vahvistuvan digitalisaation ja työn ajallisen ja paikallisen riippumattomuuden oloissa muka olisi välttämätöntä sitoutua vanhanaikaisiin kaupunkirakenteisiin. Tässä saattaa olla yhdessä jaettu harha. Entä jos Suomen mahdollisuus olisikin hajautettujen keskusten ja pienten keskusten malli, jossa vuorovaikutus painottuu nykyisiin ja tuleviin digitaalisen viestinnän mahdollisuuksiin. Tässä asiassa taidamme elää – tyypillisesti – yhden totuuden maailmassa.

Soininvaara nostaa esiin useita merkityksellisiä paradokseja; käyttämättä kuitenkaan juuri tätä termiä. Osaamiseen ja vastuuseen liittyy yksi tällainen. Kansanedustajat tarvitsevat avustajia; näistä on hyötyä sekä heille itselleen että koko järjestelmälle. Edustajat valitaan puutteellisen tiedon ja julkisen kuvan perusteella. Pätevyys jää suurelta osin arvioimatta. Avustajat valitaan tiukan seulan ja tarkan arvioinnin kautta. Seuraus on se, että jälkimmäiset ovat – ainakin noin keskimäärin – osaavampia kuin edelliset. Jatkoparadoksi muodostuu siitä, että etujärjestöistä ym. instansseista valittavat tukihenkilöt ovat erittäin päteviä, mutta näkökulmaltaan vinoutuneita. Lisäksi heidän ei sovi suututtaa lähtöorganisaatioitaan, koska on todennäköistä, että palaavat jossakin vaiheessa takaisin niihin.

Vaalikauden hallitusten ruumiinavaus on julman tehokas. Oma ja oman puolueen etu on ohjannut kaikkia ja yhteiseen linjaan sitoutuminen on ollut heikkoa. Kirja antaa kulissien takaista tietoa yleisestä suhtautumisesta eduskunnan jääriin ja jarrumiehiin ja naisiin. Nimeltä mainitaan mm. Eero Heinäluoma, Krista Kiuru. Mainittakoon, että myös kirjoittajan yhteistyökykyisiksi kokemia henkilöitä nimetään. Demarien ja kokoomuksen yhteensopimattomuus samaan hallitukseen tulee hyvin perusteltua. Kokoomuksen järjen voittava ideologisuus ja kykypuolueen kykyjen jääminen eduskunnan ulkopuolelle on armotonta analyysiä. Demarien heittäytyminen toivomaan vanhojen hyvien aikojen paluuta on samoin uskottavasti perusteltu.

Jos Suomen politiikan arviointi antaa aihetta syvään huoleen, niin myös eurooppanäkökulma on murheellinen. Euron paradoksi on siinä, että epäsymmetrisessä maanosassa yhteisvaluutta ei toimi. Eurosta luopuminen olisi myös äärimmäisen vaikea tie. Lukijaa pohdituttaa se, tajuttiinko euroon mentäessä alkuunkaan minkälaisia systeemisiä haasteita järjestelmään liittyy.

Kokonaisarviona kirjasta totean, että se kannattaa lukea. Se sai tarkentamaan näkemyksiäni ja ehkä vielä enemmän herätti pohtimaan joitakin keskeisiä kysymyksiä – joihin vastaamiseen oma osaamiseni ei riitä. Tämä hallitus oli kirjoittajan mukaan huonoin kaikista tähänastisista tai vähintään tämän käänteisen listan kärkipäässä. Myös oppositio on ollut kelvoton, kun se ei ole kyennyt pakottamaan hallitusta pohtimaan noudatetun politiikan järkevyyttä. Populismin linjalla toimivat eivät ainakaan alkuun kyenneet tai halunneet tarjota päätöksentekoon realistisia vaihtoehtoja. Jäähyväiset eduskunnalle nostaa esiin monia keskeisiä teemoja ja paljon sulateltavaa oman poliittisen ajattelun pohjaksi.

Risto Säntti 25.3.2015

Ihmisyyden ydin hirviön silmien kautta nähtynä

viimeinen_ihmissusi

Glenn Duncan. 2013. Viimeinen ihmissusi. (Suomentanut Elina Koskelin.) Otava.

Kirja kertoo ihmissudesta eli siis juuri sellaisesta otuksesta, josta on sekä kirjoitettu että filmille kuvattu loputtoman monia erilaisia ja eritasoisia tarinoita. Aihe kuulostaa lattealta ja tylsältä – mutta kuinkas sitten kävikään?

Kirjan sivupuroista – josko ne sittenkään ovat sellaisia, vaan kuitenkin olennainen osa tarinan päävirtaa – nousee esille teemoja, joiden pohtimiseen huomasin jääväni kiinni. Näitä olivat esimerkiksi merkityksen ja merkityksettömyyden välinen ristiriita sekä toistuvan arjen raastavuus ja siihen uupuminen. Samankaltaisuuden toistumisen kestämisellä on rajansa. Ikuisen jatkuvuuden idean kestäminen on päähenkilön tulkinnan mukaan sietämätön olotila ihmiskunnalle kokonaisuudessaan.

.. vain merkityksellä on väliä ja tiedämme kaikki, ettei merkitystä ole. Kaikki tarinat välittävät toiveen merkityksestä, eivät itse merkitystä. Sen vuoksi on harhaluulo kuvitella, että tarinan tuntemisella olisi väliä.

On olemassa hyvä syy siihen, miksi ihmiset irrottavat tulpan suunnilleen kahdeksankymmenen vuoden iässä: arkipäiväisyyksiin uupuminen. […] on tosiasia, ettei ihminen pystyy jatkamaan jokapäiväisten syyn ja seurauksen rynnäkköjen läpi rämpimistä. […] Ihminen ei kestä syitä ja seurauksia yli kahdeksaa vuosikymmentä.

Minua painoi raskaasti maailman kyky jatkaa, tuottaa ainutkertainen päivä toisensa perään, oksentaa sotia ja keskusteluja. […] Ihmisen kollektiivinen alitajunta ei voi sietää ajatusta, että asioita tapahtuu aina vaan, joten se on päättänyt (kollektiivisesti, alitajuisesti) viedä planeetan loppuunsa. Ekologinen apokalypsi ei ole vahinko, se on syvällekäypä lajin strategia.

Tämä viimeisen lainauksen ajatus ihmisen sivilisaation lyhytaikaisuudesta on  suoraan yhteydessä yhteen perusteltuun selitykseen maailmankaikkeuden hiljaisuudelle eli  sille, miksi maailmankaikkeudesta ei löydy (muuta) älyllistä elämää kuin se mitä tällä asuttamallamme planeetalla on. Potentiaalisten planeettojen ja uskomattoman pitkien aikakausien moninaisuudessa maailmankaikkeuden tulisi – yhden perustellun olettamuksen mukaan – olla tulvillaan monenlaisia tietoisia elämänmuotoja. Hiljaisuutta voi selittää sivilisaatioiden suhteellisella lyhytaikaisuudella. Näille puolestaan löytyy monia selityksiä – avaruuden uhat, asteroidien törmäykset, luonnonkatastrofit. Yksi selitys –  johon myös ihmissusi näyttää uskovan – on sivilisaation itsensä sisäisesti tuottama ja sisältäpäin syntyvä tuho.

Kirjasta löytyy kiinnostavaa merkityksen, tietämisen ja totuuden sekä uutisen luonteen pohtimista. Tarinassa pohditaan totuuden ja vaihtoehtoisten totuuksien erottamisen vaikeutta, ei-toden esittäminen totena ja päinvastoin.

Jopa Uutiset tietää, ettei oikeita uutisia ole, ja näkee suurenmoista vaivaa antaakseen sisällölleen tärkeää uutuusarvoa. Kerro mielipiteesi on uusin typeryys, uutistenlukijat lukemassa katsojien sähköposteja […] … demokratia, joka teki jokaisesta bloggaavasta ääliöstä kriitikon ja jokaisesta vaahtoavasta fasistista poliittisen asiantuntijan.

Tässä todellisuudessa me mitä ilmeisimmin juuri nytkin elämme. Asiantuntijaa ja asiantuntijan näköistä, omasta vaihtoehtoisesta tulkinnastaan suunnattoman innostunutta maallikkoa ei voi – ainakaan ensisilmäyksellä – erottaa toisistaan. Ilmastomuutoksen kieltäjät, kovan rasvan rakastajat, syvällisen lääketieteellisen tiedon hetkessä haltuunsa ottavat biohakkerit ja kaikki heidän kaverinsa saavat mediassakäyttöönsä tilaa ja uutisaikaa siinä missä pitkälliseen, syvälliseen ja koeteltuun tutkimustietoon näkemyksensä perustavat ’oikeat’ asiantuntijat. Sotia käydään ja niitä perustellaan toisilleen täysin vastakkaisilla ja jopa (puhuvan vallankäyttäjän) oman aikaisemman väittämän kanssa ristiriitaisin kertomuksin.

No niin, takaisin itse kirjaan. Sen päähenkilö, ihmissusi siis, on tilastaan ja tilanteestaan hyvin ahdistunut. Hän on elämiensä pitkien vuosien kuluessa joutunut harjoittamaan runsaasti tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden, uskon ja jumaluuden pohdintaa; ja päätynyt hyvin eksistentiaalifilosofisiin tulkintoihin.

Toisinaan vakuutuin puoliksi siitä, että kuulin puiden kuiskailussa, veden hykerryksessä ja ilman hälinässä Kaikkivaltiaan tuomion. Mutta tunteen korvasi aina pahempi tunne: että Jumalan äreän jylinän paikalla olikin universumin kokoinen hiljainen kimpale.

Taas kolossaalinen hiljaisuus siinä, missä Jumalan, jonkun, kenen tahansa äänen olisi pitänyt kaikua. Opi tämä nyt kerralla, veljeni sanoi. Ei ole olemassa mitään. Se ei tarkoita mitään. […] Elämä on pelkkä lausunto siitä, mitä sattuu olemaan. Se on kaikki mitä maan päällä tiedetään ja mitä tarvitsee tietää.

Valitsemani otteet kirjasta saattavat vaikuttaa raskassoutuisilta. Kuitenkin itse  kirjan lukeminen oli kevyempää ja helpompaa, kuin lainauksien perusteella saattaisi olettaa. Kirjan tarina oli mukaansatempaava. Lukijana pohdin jatkuvasti sitä, minkälaisen uuden kulman kirjoittaja löytää tähän toistettuun ja kuluneeseen aiheeseen. Ja löysihän hän.

Viimeisen ihmissuden persoona rakentuu – luonnollisen arvattavasti – samalle vastakkainasettelun mallille kuin Robert Lous Stevensonin tarina tohtori Jekyllistä ja herra Hydestä. Kirjailija viittaa –  ehkä hieman päälleliimatusti – moniin maailmankirjallisuuden klassikkoihin. Perusteena on se, että tarinan päähenkilö eli samaan aikaan kuin viitatut, lähinna 1800-luvun kirjailijat ja tutkijat. Puuttuvat maininnat kevyemmän elokuvakerronnan klassikkoihin olisivat myös olleet perusteltuja. Jotkin teoksen toiminnalliset osat ovat hyvinkin filmillisiä ja niillä on yhteys vaikkapa Alien-elokuvaan.

Voisi ajatella, että ihmissusi on metafora tyhjään, ulkokohtaiseen, pinnalliseen todellisuuteen heitetylle nykyihmiselle. Hän kestää olemisensa tarkoituksettomuutta tiettyyn pisteeseen saakka. Rajan ylittyessä – kerran kuussa, täydenkuun aikaan – mitta täyttyy ja muottiin pakotetusta ihmisestä purkautuu esiin hirviö.

Tarina on kirjoitettu vauhdikkaan toiminnalliseksi. Se tempaisi mukaan ja piti tempossaan. Pieni pettymys oli se, että kyseessä on moniosainen teos. Tätä en tajunnut tarkastellessani kirjaa ja harkitessani sitä luenko tämän vai en. Nyt joudun siis lukemaan vielä toisen ja kolmannen teoksen samasta aihepiiristä.

Rikoksia Berlinissä vuonna 1938

index

Philip Kerr. 2013. Kalpea rikollinen. Berlin Noir II. Atena.

Rikostarinan sijoittaminen toiseen maailmansotaan ajautumassa olevan Berliinin kaltaiseen historialliseen ympäristöön on haastava tavoite. Ajan hengen uskottava kuvaaminen on vaikeaa. Lukijahan ei voi tietää minkälaista elämä Berlinissä vuonna 1938 oli ja minkälaiseksi aikalaiset sen kokijat. Lukijana pelkäsin, että päällimmäinen tunne lukiessa olisi ollut myötähäpeä. Tältä kuitenkin vältyin. Jonkinlaista paikan ja elämänmenon samankaltaisuutta etsin Alfred Döblinin Berlin Alexanderplaz -kirjan tunnelmaan. Tapahtumapaikka oli sama; vain aika parikymmentä vuotta aikaisempi.

Ymmärtääkseni Kalpea rikollinen -kirjan yksi keskeinen idea on rikollisuuden monitasoisuus. Saksassa tapahtuma-aikana vallassa oleva natsihallinto toteutti vastaansanomattoman rikollista politiikkaa. Samassa ympäristössä kirjan poliisipäähenkilö tutkii konkreettisten henkirikosten sarjaa. Nämä kaksi tapahtumien tasoa kietoutuivat toisiinsa.

Kirjassa kuvattu Heinrich Himmlerin okkultismihörhöily – joka vaikutti lukiessa kovin epäuskottavalta – onkin ilmeisesti historiallinen tosiasia. Mielisairaspotilas-tietäjä Weisthorstilla on ilmeinen reaalimaailman vastineensa eli natsimystikko Willigut. Tämä kuului Himmlerin läheisiin uskottuihin arjalaisen rodun historian ja kulttuurin avaajina.

Tarinassa oli myös viisikkomaista epäuskottavuutta; sala/poliisi, joka seuraa rikollisten puuhia verhon takaa.

Kokonaisuus oli kiinnostavampi kuin tusinadekkareissa. Voi olla, että luen myös osat I ja III.

Kirjan päähenkilö, yksityisetsivä/poliisi Bernie Gunther on ehkä jossakin määrin liian hyvin tietoinen siitä, mitä saksalaisen politiikan synkeistä virtauksista nykyajassa ajatellaan. Lukijana mietin sitä, miten paljon näin oivaltavia ihmisiä saattoi tuon ajan kansan keskuudessa olla. Propaganda imee sen vaikutuspiirissä olevat todennäköisemmin mukaan virtaansa. Tämän ilmentymänä on havaittavissa Venäjän nykypolitiikka, joka mahdollistaa mustan sanomisen valkeaksi – uskottavalla ja kansan eri kerrokset vahvasti läpäisevällä tavalla. Saska Saarikoski viittasi äskettäin artikkelissaan näkemykseen, jonka mukaan totalitarismissa totuutta ei ole irti vallasta, vaan totta on se mikä valtaa kulloinkin palvelee. Tämä oli siis mahdollista Berliinissä 1938 ja Venäjällä 2014.

 

Kirjan teemaa sivuten:

Yrjö von Grönhagen. 1948/2014. Himmlerin salaseura. Salakirjat.

 

 

Miksi yleensä pitäisi matkustaa minnekään?

9789522601728

Dan Kieran.2013. Joutilas matkailija. Hitaan matkustamisen taito. Basam Books.

Listalla on vielä Seychellit, Suuri valliriutta, Maccu Piccu, Bali, Auckland, Grand Canyon, Serengeti, Alaska, Rio de Janeiro, Etelänapamanner…

Matkustaminen ja matkustamiseen liittyvä kokemusten kerääminen – ja niiden dokumentoiminen valokuvina – on vallitseva kulttuurinen harha. Matkustaminen siinä laajuudessa, jota pidetään normaalina, tavoiteltavana ja arvostettuna ei ole ekologisesti kestävää. Nykyaikainen matkailu tulee todennäköisesti olemaan historiallisessa perspektiivissä hämmästyttävä kohtuuttomuuden ilmenemä. Matkailu – siinä muodossa, jota sitä markkinoidaan, arvostetaan ja toteutetaan; yksilö- ja yhteisötasolla – ei myöskään välttämättä muodostu sellaiseksi antoisaksi kokemukseksi, jota matkailija tavoittelee. Dan Kieran tarkastelee matkustamista erityisesti kokemuksen näkökulmasta hitauden, syvällisyyden ja elämyksellisyyden suunnasta. Ympäristövaikutus on vain välillisesti kirjoittajan huomion kohteena, mutta hyvin helposti sovitettavissa hitaan matkailun näkökulman perusteluihin.

Meitä ohjaillaan matkakohteiden top-10 -listoilla. Niissä lueteltujen paikkojen näkeminen on ’välttämätöntä’, jotta matka tulee asianmukaisesti suoritettua. Tämäntyyppinen matkailu voi muodostua taakaksi. Kieranin mukaan ’pakollisen kohteen’ näkeminen pikemminkin vähentää kiinnostusta paikkaan kuin lisää sitä. Listakohteiden läpikäyminen tekee matkailusta suoritteen ja sellaisena ikävän velvollisuuden. Matkakohteista otetut valokuvat todistavat käynnin itselle ja ehkä yhtä paljon myös toisille. Tämä on helposti havaittavissa henkilökohtaisten Facebook-sivujen kansi- ja profiilikuvista, joiksi usein valitaan jokin identiteettiä vahvistava – ja samalla etäinen ja todennäköisesti oman persoonan kannalta kaukainen – kohdevalokuva matkalta. Kuva on valittu tälle näyttävälle paikalle, koska sillä on merkittävä rooli. Kuva kertoo profiilin haltijasta sen, että hän on kulttuurin normit täyttävä aktiivinen matkailija.

Kieran toteaa, että valokuva on tärkeä, koska se todistaa matkailijan käynnin kohteessa. Usein kuvan ottaminen on tärkein ja ehkä ainoa aktiviteetti kohteessa. Kirjoittajan mukaan se mitä tapahtuu on matkustamista omaan ennalta muodostettuun ja kliseiseen käsitykseen kohteesta. Klisee on lisäksi usein paikka, jota paikalliset asukkaat eivät erityisesti arvosta tai jopa välttävät. Matkan kohteessa käyminen tuottaa myös paikan mentaalisen haltuunoton. ’Minä olen käynyt täällä ja tiedän mistä on kyse. Sinä et.’ Kyse on luonnollisesti harhasta, kuvitelmasta että muutaman tunnin viettäminen jossakin paikassa tuottaisi kohteen kattavan ymmärtämisen.

Kieran purkaa myös auki aurinkolomien todellisen luonteen.

”Ehkäpä aurinkolomassa on jotakin epätyydyttävää … Se on fantasia, ja vieläpä kallis sellainen. Se on orjan palkka, lohdutuspalkinto tylsään työhön kahlehditulle.”

Yhden kirjaluvun otsikko on Pysy kotona. Tämä on hyvä lähtökohta matkustamiselle ja voittaa ainakin huonon matkan.

”Olitpa maantieteellisesti missä tahansa, matkailu tapahtuu aivoissasi, joten matkailijan mielenlaadun soveltaminen asuinympäristöön on kiinnostava tapa ajatella sitä, mitä lomailu merkitsee.”

”… todellinen matkustaja unohtaa egonsa ja käyttää enemmän aikaa tutkimalla sitä, mitä nenän alta löytyy.”

Tällaisen tyydyttävän kokemuksellisen tarjoavan matkailun voidaan ajatella perustuvan Esa Saarisen esittämään ’anna chanssille mahdollisuus’ -filosofiaan. Kieranin mukaan joutilas matkailu on sisäistä matkailua eli hedelmällistä sisäänpäin suuntautuvaa pohdiskelua.

***

Kirjaa voi arvioida sen mukaan miten se vaikuttaa lukijan ajatteluun. Teos on arvokas, jos se tarjoaa vaikkapa yhden uuden merkittävän ajatuksen. Joutilas matkailija auttaa löytämään vaihtoehtoja ekologisesti kestämättömälle matkailulle, teemaan johon se ei suoranaisesti paneudu. Kirjan idea elämysbongailun tyhjyydestä on perusteltu ja oivaltava. Matkailun pinnallisuuden ja tarkoituksettomuuden näkemisen takaa löytyy uudenlaisia mahdollisuuksia kokemukselliseen ja elämykselliseen hitaaseen matkustamiseen. Ajattelin kokeilla, ensin ihan lähellä!

Outo lintu dekkariksi

valkoinen_viha-thompson_jim-17087083-frnt

Jim Thompson. Valkoinen viha. 2012.

Kirjasta ei aivan selvinnyt se, onko kyseessä satiiri vai vakavissaan kirjoitettu yhteiskunnallisesti kantaaottava dekkari vai molempia. Kirjassa on hyvinkin oikeita poliitikkoja ja näiden puolueita muistuttavia toimijoita. Poliisin korruptoituneen toiminnan kuvaus on viety niin pitkälle, että missään tapauksessa kirjoittajan ei voi kuvitella olleen tosissaan. Antisankaripäähenkilöiden persoonat ja tapa toimia ovat lainauksia jenkkiläisestä jännärikirjallisuudesta. Mikä toimii siellä vaikuttaa hyvinkin epäuskottavalta kotimaisessa ympäristössä.

Kirjan EU-vastainen Suomi suomalaisille -puolue on uskottavaa lähellä oleva pilakuva persuista. Puolueen kaksi johtajaa muistuttavat kovasti todellisia henkilöitä luonteenpiirteitä ja esiintymistapaa myöten. Aggressiivinen maahanmuuttovastaisuus on puolueen linja – eikä muita linjoja ole oikein mahdollista hahmottaa. Kirjan poliittinen satiiri puree, kuten myös rasismin ja maahanmuuttovastaisuuden vastainen ote.

Koko poliisiorganisaatio on kirjan todellisuudessa läpeensä mätä alhaalta huipulle saakka, ulottuen myös poliittiseen johtoon. Kirjan tarina kyseenalaistaa Suomen lintukotomaisen todellisuuden. Tämä kuvataan tietoisen tosiasioiden vääristelyn kautta syntyneeksi harhaksi. Tämä on varmaan helpommin uskottavaa ja myyvää muilla markkinoilla. Käsittääkseni tekijän kirjat julkaistaan ensin englannin kielellä ja tavoitteet ovat mahdollisesti tällä suunnalla.

Kirjaa kuvataan kovaotteiseksi noir -lajityypin dekkariksi. Kovaotteisuus edellyttäisi perusteluja eli jonkinlaista tapahtumien ja tekojen uskottavuutta. Toiminnan tulisi olla mahdollista siinä todellisuudessa, jonka kirjailija on rakentanut. Näin on esimerkiksi Jo Nessbön tai Lee Childin kirjoissa. Nessbön kirjat vievät lukijan asteittain melkein mahdollisiin tapahtumiin norjalaisessa ympäristössä. Lee Child kykenee jotenkin pitämään tapahtumat seurattavina – joskaan ei aina uskottavina siinä sarjakuvatodellisuudessa, jossa päähenkilö ratkoo suuria rikoksia ja murskaa tielle osuvia vastustajia. Pelkkä yksityiskohtainen kovan väkivallan kuvaus – toivottavasti – vain vieraannuttaa lukijan tarinasta.

Kirjan päähenkilöt kulkevat hyvin raakaa tietään kohti jotakin, mitä lukija voisi vain kauhistella – jos vaan olisi mahdollista jotenkin ajatella, että tämä olisi mahdollista. Päähenkilö Kari Vaara ja hänen apumiehensä hakkaavat suuremman määrän vähemmän viattomia henkilöitä tohjoksi edetessään kohti erinäisten kirjaan sisällytettyjen rikosten ratkaisua – ja niiden tekemistä itsekin.

Antisankari on menettänyt aivoleikkauksessa kaiken empatian kykynsä. Hänen aseenkantajansa – sanalla sanoen – ovat jo valmiiksi psykopaatteja. Tähän kokonaisuuteen on otettu vielä mukaan vaimo ja vastasyntynyt lapsi. Koko poppoo yrittää elää jonkinlaista laajennetun perheyksikön elämää. Kirjailija on ottanut melkoisen haasteen asettaessaan kaikki nämä ei-yhteensopivat toimijat vuorovaikutukseen. Tarinan toimivuus voi olla toinen englanninkielisen dekkarin päämarkkinoilla, missä pohjoinen eksotiikka myy. Tarina voisi suomalaisesta lukijasta vaikuttaa uskottavammalta, jos ympäristö olisi vaikka Bulgaria tai Valko-Venäjä.

Kirjoista noin yleisesti

Dia1

Ciceron mukaan A room without books is like a body without a soul. Hauska ajatus, joka saa meidät lukijat tuntemaan itsemme tärkeiksi ja merkitykselliseksi, kun katselemme ympärillemme omissa huoneissamme.

Työkirjahylly kaipasi jäsentämistä, kun tuntui että sieltä ei enää löydy mitään. Kirja tai kirjanen kykenee kätkeytymään aivan silmien alle näennäisesti hallitussa muodossa olevan kirjahyllyn puitteisiin. Kuvan esittämän järjestyksen luomiseen meni melkoisesti aikaa. Silti, tämän operaation jälkeenkään en voi olla varma siitä missä mahdollisesti lähiaikoina tarvitsemani tieto sijaitsee tämän huonekalun sisällä. Lisäksi nyt syntynyt ja parhaimmillaankin vain osittainenkin järjestys on ajallinen ilmiö. Maailmankaikkeuden jatkuva kulku kohti entropiaa on helposti havaittavaissa kirjahyllyn äärellä. Tästä eivät ne nykyaikaiset ihmiset, joilla ei ole kirjoja, luonnollisesti tiedä yhtään mitään.

Hyvin kiinnostava kehityskulku on toteutunut niiden +15 vuoden aikana, jotka olen tehnyt aktiivista tutkimustyötä. Fyysiset kirjat tai lehdet ovat yhä vähemmän merkityksellisiä tiedon lähteinä. Informaatio haetaan ja se löytyy sähköisten arkistojen kautta. Painettu data toimii lähinnä tukitiedonlähteenä. Lisäksi aivan tuoreimmat julkaisut ovat usein saatavissa vain paperimuodossa.

Olisin valmis kulkemaan kohti pitkälle sähköistä kirjatodellisuutta – varsinkin tässä tutkimuskontekstissa.Ei ole erityisen mukavaa täyttää tilaa kirjoilla ja tiedelehdillä (ne eivät muuten osuneet tuohon kuvaan, vaan ovat omissa pinoissaan lattialla). Sähköiset arkistot ja haut tarjoavat kuitenkin valitettavan vähän mahdollisuuksia  sattumanvaraisen tiedon kohtaamiseen sekä poikkitieteellisten löydösten ja uusien näkökulmien löytämiseen. Elektroniset haut ovat tehokkaita, mutta ne ohjaavat hyvin herkästi tarkastelemaan asioita vain oman tieteenalan kapeista erityisnäkökulmista.

Yleisemmin ottaen kyky päästä eroon fyysisistä kirjoita on aktiivisen lukijan tärkeä osaamisalue. Kirjat ovat niiden hankintakanavat ja ostojen oikean ajoituksen hallitsevalle lukijalle nykyisin  halpoja ja kaiken tilan täyttäminen niillä on valitettavan mahdollista. Jos kirjaa ei aivan välttämättä tarvitse, niin siitä kannattaa hankkiutua eroon. Nopeus on taloudellisesta näkökulmasta merkityksellistä, koska kirjan arvo putoaa – jos mahdollista – vielä nopeammin kuin uuden auton arvo.  Kyse on yleensä vain muutamasta kuukaudesta. Tämän jälkeen uusi kirja on (taloudellisesta näkökulmasta) arvoton tilaa vievä möykky.

Lukija saattaa tässä kohtaa arvata sen, että minulla on mahdollisesti oma lehmä ojassa. Aktiivisesti olen odottanut sitä, milloin Jörn Donnerin kallis (80 e) suomenkielinen Mammuutti löytyy jostakin käyttämästäni antikvariaatista. Yhdeltä kauppiaalta kuulin, että painos oli niin pieni, että voi olla turha odottaa tätä. Samoin arvelen, että saan etsiä turhaan Jaakko Hintikan muistelmateosta Hän valitsi nimekseen Merill Hintikka divareista.

Alastair Reynolds. 2012. Muistoissa sininen maa

Muistoissa sininen maa

Luin Alastair Reynoldsin ensimmäiset 3-4 kirjaa kun ne ilmestyivät kymmenisen vuotta sitten. Reynolds jäi vähän syrjään ja nyt käteen osui uusi Muistoissa sininen maa. Aikaisemmat teokset luin suoraan alkukielellä englanniksi, tämän viimeisen suomeksi. Monimutkaiset avaruudellisten ilmiöiden, teknologian ja fysiikan kuvaukset taitavat avautua näiden alojen maallikolle paremmin äidinkielellä. Kyseiset asiat ovat ehkä kirjan keskeistä antia. Vauhdikkaan ja mukaansa tempaavan juonen seuraaminen onnistuisi varmasti hyvin myös vieraammalla kielellä.

Tämä paljon tapahtumia sisältävä juoni lainaa sekä elokuvista että populaarikirjallisuudesta. Scifi-filmien jo kliseisiä ratkaisuja on matkassa. Mieleen tuli mm. ensimmäinen Total Recall -elokuva (1990), sen tunnelmat ja esim. juna Marsissa. Rakennelmat oli siirretty kirjan tekstiin melkolailla sellaisinaan. Kirjallisuuslainaus oli vaikkapa Dan Brownin Da Vinci -koodi kirjan rakennetta kopioiva poukkoilu epäuskottavien ja juonen kannalta tarpeettomien vihjeiden perässä aurinkokunnan sisällä paikasta toiseen. Toisin kuin Dan Brown Alastair Reynolds osaa kirjoittaa kielellisesti ihan kelvollista tekstiä. (Annettakoon Brownille sen verran hyvitystä, että Da Vinci -koodissa oli oivaltava historiallinen idea – joka sopisi muutamaan tekstisivuun.)

Muistoissa sininen maa sijoittuu 2100-luvun maailmaan, jossa ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ja kärsimystä sekä kääntänyt poliittiset valtasuhteet päälaelleen. Olosuhteet ovat johtaneet tilanteeseen, jossa Afrikka johtaa taloudellista ja teknistä kehitystä – kiinnostava ajatus mahdollisesta kehityskulusta – ja muu maailma on vajonnut marginaaliin.

Kirja pohtii asioita kaiken kattavan fysiikan teorian kautta siitä näkökulmasta mitä ihminen tekisi itselleen ja ympäristölleen jos saisi käyttöönsä tällaisen rajattomia mahdollisuuksia – ja vaaroja – tarjoavan tiedon. Tuhoaisiko tämä tavallista älykkäämpi apinalaji itsensä vai kykenisikö se nostamaan oman ja ympäristönsä potentiaalin uudelle tasolle.

Reynolds tarjoaa uskottavilta vaikuttavia oivalluksia tulevaisuuden sosiaalisen median teknologiasta sen jälkeen, kun nykyiset älypuhelimet, tabletit, lähiverkot ja älylasit ovat vanhentunutta teknologiaa ja korvautuneet jatkuvan integroidun etä/lähiläsnäolon mahdollistavilla ratkaisuilla. Teknologia on kehittynyttä, mutta uskottava jatkumo sille mitä jo nyt on olemassa tai ainakin näköpiirissä. William Gibsonin varhaiset ajatukset on tässä päivitetty uudelle tulkinnan tasolle.

Kirjan positiivinen perusvire ja näkökulma ilmastomuutoksen runtelemaan maailman oli innostava. Tarina on avaruusoopperana sujuvan luettava, jännittävä, toiminnallinen ja mukaansa imaiseva. Nuo yllä kuvatut oivallukset ovat kuitenkin itselleni se varsinainen syy innostua tekstistä.

Ranskalaista vanhemmuutta opettelemassa

b

Pamela Druckermanin kirja Kuinka kasvattaa bébé (2012) peilaa amerikkalaista – tai muuten erilaista – lastenkasvatusta siihen tapaan, jota Ranskassa noudatetaan. Odotukseni tarttuessani tähän perheen omaan pieneen MeLuemMe -kirjapiiriin valikoituneeseen teokseen oli, että se on enemmän humoristinen kuin asiallinen. Tyyli olikin päinvastainen ja kirja sujuvan kepeästi kirjoitettu kulttuuriantropologinen tutkielma. Hieman petyin, kun luulin kirjan kansikuvankin harhaanjohtamana lukevani René Goscinnyn ja Jean-Jacques Sempén Nikke-kirjojen tyylistä sanallista hupailua.

Kirjassa on piristävää huumoria, mutta ehkä ranskalaisen ironiseen kirjoitustyyliin verhottuna:

Ja vaikka kouluranskani on mielestäni varsin kelvollista, pariisilaisilla on toinen nimi kielelle, jota puhun heille: espanja.

Lapsenkasvatus ja vuorovaikutus Ranskassa osoittautuu jonkinlaiseksi eksistentiaalifilosofiseksi vuorovaikutustapahtumaksi:

Ajoitus ei ole mikään sattuma. Vauva ymmärsi, että äidin on herättävä aikaisin mennäkseen töihin.

La Pause on käsite, joka antaa vauvalle mahdollisuuden ratkaista ensin itse omat (olemiseen ja olemattomuuteen, L’Être et le Néant) liittyvät ongelmansa ennen kuin vanhempi ryntää paikalle. Kirjoittaja viittaa ranskalaiseen vauvafilosofiaa käsittelevän Hélène De Leersnyderin ajatukseen:

Jotta lapsi voi nukahtaa ja näin irrottautua vanhemmistaan muutamaksi tunniksi, hänen on luotettava siihen, että hänen kehonsa pitää hänet elossa, vaikka se ei ole hänen hallinnassaan. Lisäksi vauvan on oltava tyyni, jotta voi kohdata yön ajatusten outouden.

Vauvalle on annettava mahdollisuus rauhoittaa itse itsensä, eikä vanhempien pidä automaattisesti reagoida kaikkeen, ei edes vastasyntyneen kanssa.

Vauvan luona ei pidä rampata häiritsemässä hänen untaan.

Tämä kaikki ei välttämättä sisällä kovin monia konkreettisia kasvatusneuvoja, mutta De Leersnyderin tapa tarkastella unta on kiinnostava:

Se mitä me kutsumme REM-uneksi on ranskaksi sommeil paradoxal, koska keho on liikkumatta mutta mieli erittäin aktiivinen.

Olen toisaalla pohtinut paradoksilähestymistapaa organisaatiotoiminnan ja johtamisen ilmiöihin liittyen. Unen paradoksaalisuus on tuore ja innostava tapa tarkastella tätä ilmiötä, kun vaihtoehtona on tylsä ja mekaaninen jaksottelunäkemys siitä mitä yön aikana tapahtuu.

Kirja avaa myös muita ranskalaisen kasvatuksen erityispiirteitä. Näitä ovat ateriarytmi ja kärsivällisyys omien tarpeiden tyydyttämisessä. Lapset saadaan jotenkin oleman sage, käyttämään harkintaa ja itsehillintää sekä ottamaan muut ihmiset huomioon. Viehättävää, toivottavaa ja varmaan kaikkien edun mukaista. Ranskassa ei – kuulemma – ole raivokohtauksen saavia lapsia, joita joudutaan maanittelemaan palkinnoilla ja pitämään hallinnassa uhkauksilla.

Mainitsemaani MeLuemMe -kirjapiiriin kuuluu pariskunta, jolla on varsin valvottava vauva. On hyvin kiinnostavaa kysyä heiltä oliko Kuinka kasvattaa bébé –kirjalla tarjota joitakin – ja jos, niin mitä – käytäntöön soveltuvia tapoja vauva – vanhemmat -vuorovaikutukseen. Itselläni on kokemusta erittäin lyhyen pinnan omaavasta ja hyvin räjähdysherkästä lapsesta. Epäilen, että lähestymistavat la pause, sage, cadre (tiukat rajat, joiden sisällä paljon vapautta) ja équilibre (elämänalueiden tasapaino) eivät olisi olleet kovinkaan helposti tähän omaan suomalaiseen kasvatustodellisuuteeni sovellettavia. Hyviä ajatuksia ja filosofisia johtotähtiä varmastikin.

Monikulttuuriosaamisesta

Image

Aila Wallinin tuore kirja Monikulttuuriosaaminen – uudistuvan työyhteisön valttikortti (2013, n. 100 s.) sisältää tiiviissä ja helposti avautuvassa paketissa ajatuksia monikulttuurisuudesta ilmiönä sekä sen kohtaamisessa tarvittavasta osaamisesta. Monikulttuurisuus on monimuotoisuuden (tai moninaisuuden) yksi osa-alue. Joskus – turhan usein – monimuotoisuuden tulkitaan tarkoittavan yksin monikulttuurisuutta. Näinhän ei ole, kuten kirjoittaja toteaa. Monikulttuurisuus tarkoittaa kirjoittajan määritelmän mukaan kansallista ja etnistä monimuotoisuutta.

On helppo hyväksyä esitetty kritiikki Suomen kuviteltua kulttuurista homogeenisuutta vastaan. Suomi on ollut monikulttuurinen jo pitkään. Nyt kohtaamme uudenlaista monikulttuurisuutta ja tässä kohtaamisessa historiallinen ymmärrys aiemmin kohdatusta moninaisuudesta on avuksi.

Shaulesin malli kulttuurisesta temperamentista on kiinnostava. Kulttuurin kohtaamisen neljä tyyppiä ovat suojautuja, ennakoija, tarkkailija ja seikkailija. Malli herätti pohtimaan sitä, miten väestö tyypillisesti jakautuu näihin tyyppeihin. Tasajako on epätodennäköinen ja voisi kuvitella, että temperamentit suojautuja ja tarkkailija ovat yleisempiä.

Kirjan alkuosa tarkastelee kulttuurien monimuotoisuutta käyden lävitse mm. kulttuurikriisin ja kulttuurin monikasvoisuuden. Kirjan loppuosa tarkastelee vieraan kulttuurin kohtaamista työelämätaitona. Työhön liittyvän asiaosaamisen lisäksi tarvitaan ajan ja yksilön kehityksen myötä syntyviä monikulttuurista toimintaa tukevia kvalifikaatioita ja kompetensseja. Näitä voidaan vain osin rakentaa osaamisen kehittämisen keinoin (mm. koulutus ja työnohjaus). Pääosin nämä osaamiset syntyvät työyhteisön toimintaan kytkeytyvissä yksilöllisissä ja sosiaalisissa prosesseissa.

Hyvin olennaiselta tuntuu monikulttuurisuusosaamisen toisiinsa limittyvien osa-alueiden tarkastelu. Näitä ovat tieto (kulttuurinen ymmärrys), taito (kyky toimia ja kommunikoida monikulttuurisessa ympäristössä), monikulttuuriseen toimintaan liittyvät tunneulottuvuudet sekä monikulttuurinen toiminta.

Kirja palvelee hyvin monikulttuuri-ilmiön kohtaamisessa ajatuksellista tukea kaipaavaa henkilöä – emmeköhän me kaikki ole enemmän ja vähemmän tässä tilanteessa. Kirja on innostava. Siinä vaikea ilmiö on paketoitu ymmärrettävään – mutta ei kuitenkaan ilmiötä liiaksi yksinkertaistavaan – muotoon. Teemojen ympärille on mahdollista pysähtyä pitempäänkin ja syvälliseen pohdintaan. Suosittelen sekä kirjaa että tätä pohdintaa.