Olen lukenut useita Lee Childin trillereitä; siitä huolimatta, että ne ovat aina sekä rakenteeltaan että sisällöltään samanlaisia. Kirjailija on julkaissut päähenkilöstä, hyvin toimintakykyisestä, itsenäisestä ja itsepäisestä sankarista Jack Reacheristä kertovia novelleja jo lähes neljännesvuosisadan ajan. Uusi Reacher ilmestyy aina loppuvuodesta, ilmeisen ajoitettuna joulunajan markkinoille. Kirja on saatavissa kovakantisena sekä ainakin kahtena pehmeäkantisena versiona. Nykyisin myös suomenkielinen versio ilmestyy rinnan alkuperäisen kanssa. Olen viime aikoina ostanut Reacherini sähköisenä Kindle -versiona, koska siitä pääsee helposti eroon lukemisen jälkeen. Tänä vuonna sähköisen kirjan hinta oli yli 20 dollaria ja kovakantisen sai nopean toimituksen verkkokaupasta samaan hintaan. Ostin jälkimmäisen, vaikka nyt hieman kadun sitä. Kirjoista eroon pääsy edellyttää nykyisin mietittyä toimintamallia. En muistanut, että – harvat vielä olemassa olevat – divarit eivät ota vastaan kovakantisia vieraskielisiä dekkareita. Niille ei heidän kertomansa mukaan ole kysyntää. Vien siis Reacherin kirjastoon; josko ottavat sen vastaan yhdessä Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen -kirjan kanssa.
Jack Reacher on iso mies ja tämä ominaisuus on kirjailijan valitsema päähenkilöä vahvasti määrittävä ominaisuus. Reacher on hänen vastustajiensa kielenkäytössä Bigfoot tai Incredible Hulk. Iso on tässä maailmassa hyvä ja pieni huono ominaisuus. Erästä sivuhahmoa kirjailija kuvaa näin: ”The hanging pants were all thirty-two waist and thirty leg. Billy was a small guy.” Pienet housut, pieni mitätön mies. Paradoksaalisesti tämä vaateparsi olisi Reacheria elokuvissa esittävälle Tom Cruiselle varmaan vielä väljä.
Lee Childin kirjoissa on jonkinlainen hypnoottinen tempo. Hyvin pitkään aikaan niissä ei tapahdu mitään. Päähenkilö liftaa ja istuu erilaisissa autoissa tai ajaa bussilla, toisinaan kävelee, juo kahvia ja aterioi halvoissa kuppiloissa. Reacherin elämäntapa on kypsymätön ja tuhlaileva jopa kulutushenkisessä amerikkalaisessa kulttuurissa, jota kirjailija selvästi ihannoi. Muutaman päivän välein Reacher ostaa uuden vaateparren ja heittää vanhan roskiin. Omaisuutta hänellä ei ole, pelkästään taskussa mukana kulkeva hammasharja. Päähenkilö edustaa vapaata menneen ajan vaeltavan cowboyn heijastetta nykyaikaan.
Uuden kirjan alussa on toiminnallinen jakso, jonka jälkeen matkustellaan sinne ja tänne eikä juurikaan mitään tapahdu. Tuoreen kirjan avausväkivaltajaksossa Reacher hakeutuu konfliktiin seitsemän (!) moottoripyöräjengiläisen kanssa. Tilanteen taustalla on ero lyhytaikaisesta naisystävästä ja eron aiheuttama mielipaha. Tämä oli tehnyt kriittisen tulkinnan päähenkilön henkisestä tilasta.
But the message was clear. As clear as such messages could be. Something about denial. He asked, denial of what? He didn’t secretly think his life was a problem.
That proves it, she said.
Tässä kohtaa kirjassa on harvinaisen paljon introspektiivistä Reacherin itsetutkiskelua. Sen pohdiskelu, miten päähenkilöstä tuli sellainen kuin tuli olisi voinut olla kiinnostavaa. Pitkän päälle päähenkilö, joka nousee aina ensimmäiseen bussiin, meni se sitten minne, kuin flipperpallo pelikonessa ei ole uskottavaa
Reacher ei siis ollut kirjan alussa hyvällä tuulella ja haki purkutietä; vaikkapa yhdestä keskikokoisesta prätkäjengistä.
A bad day.
Reacher said, ”I’ve got six fat guys and a runt. That’s a walk in the park.
The seven guys tightened their semicircle, but not enough. They stayed about ten feet away, with better than a yard between each other of them. They would come shuffling in, slowly, maybe grunting and glaring, whereupon Reacher would move fast …
Reacher -kirjat ovat turvallisia, aina samanlaisia, puuduttavaan pitkäveteistä liftaamisen, automatkustamisen ja kahvinjuonnin kuvausta. Lukija ei huolestu eikä oleta, että päähenkilölle voisi tapahtua mitään pahaa. Kirjat muistuttavat monin tavoin Enid Blytonin kirjoittamia Viisikko -lastenkirjoja. Välillä syödään ja välillä päähenkilöt joutuvat turvallisen jännittäviin tilanteisiin. Niistä sitten selvitään, kokemuksia vaihdetaan ja taas syödään.
Aikaisemmin Reacher toimi pitkälle yksin tai mahdollisesti jonkun viehättävän naishenkilön kanssa. Viisikko seikkailee -tiimin muotoa englantilainen amerikkalaistunut Lee Child on hyödyntänyt enemmän muutamissa viimeisissä kirjoissaan. Uusimman kirjan ydintiimi on nelikko jonka mukaantulo ja roolit on perusteltu tarpeettoman löysästi.
Jack Reacher on väsynyt
Jotkin kohtaukset ovat ihan puhtaan kökköjä. päälleliimattuja ja vaikeasti perusteltavia. Päähenkilö, tämä lukemattomissa vaarallisissa tilanteissa marinoitu iso mies innostuu, kun kirjan satunnainen retkiseurue nauttii retki-illallisen yhdessä.
At his age, after the things he’d done, Reacher would have said there wasn’t much coming, in terms of new and delightful experiences in his life. But strangely the bacon-and-egg dinner in Billy’s kitchen was one of them. They felt like conspirators. Or castaways.
Runsas autoilu, toistuvat tylsähkösti kuvatut aterioinnit ja löysä juonenkehittely johtaa kirjan loppupuolella muutamiin toiminnallisiin tilanteisiin. Reacheria uhataan aseella, jonka hän ottaa pois. Reacheria uhataan toisen kerran aseella ja joku muu kavereista pelastaa tilanteen. Joissakin aikaisemmissa kirjoissaan Lee Child kykeni pitämään kerronnan jännettä paremmin yllä. Mahdollisesti hän on päähenkilön tavoin väsynut ja leipääntynut kehittelemään uusia tarinoita. Mitään vaarallista tai yllättävää ei tapahdu. Lukijan olo sohvan nurkassa on turvallinen – ja unelias.
Joskus on kiinnostavaa miettiä, miten kirja muuttuisi, mitä siitä jäisi jäljelle jos jokin painottunut ulottuvuus jätettäisiin pois. Lee Childin kirja kirjoitettuna niin, että kaikki autolla ajelu – ja syöminen – jätetään pois lyhentäisi sitä ainakin huomattavasti. Ehkä kolmanneksella.
Close to midnight Reacher got a ride in a shiny stainless steel truck carrying five thousand gallons of organic milk …
They drove back to the old homestead, where Mackenzie’s rental was parked …
Bramall swing off the shoulder and took of in pursuit like the highway patrol.
They drove to the corner of Third and Grans, and checked …
Bramall sat in the car, but Reacher was stiff from sitting.
Reacher got out of the car again.
An hour later they stopped late for lunch in a one-light town.
They had already driven as far as New York to Boston, but they were still in Wyoming, and so far barely halfway through their trip. The big Toyota kept on rolling.
Nakamura drove north out of town on the four-lane, past Klinger’s family restaurant, where she ate sometimes.
Kirja päättyy – kuinka muutenkaan – köyhän yksinäisen cowboyn matkaan kohti länttä ja auringonlaskua.
Ten minutes later he was in a carpenter’s truck with a guy who was heading to Kansas, looking for tornado work.
The Midnight Line on vaatimaton trilleri. Pituudeltaan se on alle 400 sivua, mutta luku-urakka tuntui tuplasti pitemmältä. Joitakin ajatuksia kirjoittajalla ilmeisesti oli vakavien sotatraumojen hoidosta ja hoidon aiheuttamasta huumeriippuvuudesta. Päähenkilön vaikutus edisti kirjan naissivuosahenkilön toipumista. Kirjan tarina ei ollut oman logiikkansa sisällä kovinkaan uskottavaa tai kiinnostavaa. Reacherit, nämä miehille kirjoitetut poikien seikkailukirjat menevät silti hyvin kaupaksi; varmaan niiden tutun turvallisuuden ja hyvän mainoskampanjoinnin turvin.